Archives For

Lapsiasiavaltuutetun kertomus eduskunnalle 2018 nostaa esiin tärkeän kysymyksen: Lasten arki köyhyydessä. Tässä arjessa lapset oppivat tietonsa, taitonsa, asenteensa, toimintavalmiutensa sekä hyvinvointiin vaikuttavat tottumuksensa.

Mikä on alle kouluikäisen lapsen arkea?
Ihmisellä on syvään juurtunut ajatus, että kotiin liittyvät asiat opitaan kotona ja kodin kulttuurin kautta. Tätä täydentää varhaiskasvatus. On vanhempien ja huoltajien velvollisuus ja oikeus kasvattaa lapsensa. Meillä on kasvatusperinne, jonka mukaan olemme toimineet vuosituhansia. Arjen taidot on opittu kotona ja tekemällä on opittu. Arkikokemus on kuitenkin erilainen silloin, kun arki laajenee älypuhelimen tai tabletin kautta erilaisiin digitaalisiin ympäristöihin, jotka eivät ole vanhemmille tai kasvattajille tuttuja.

Lapsen syrjäytyminen digitalisoituvassa arjessa
Tutkimusten mukaan suomalaislasten hyvinvoinnin pitkään jatkunut kehitys on taittunut 1990-luvun laman jälkeen. Taloudellinen tilanne perheessä voi johtaa siihen, että lapset syrjäytyvät tavanomaisena pidetystä elämäntavasta.

Lapsille oma kulutus merkitsee sosiaalista voimaa. Lapset ostavat, vaihtavat ja antavat toisilleen erilaisia tavaroita. Kaupankäynnin vastavuoroisuudet ja vaihtosuhteet kuuluvat leikki- ja toveriyhteisöihin. Kun kulutuksen merkitys kasvaa, puute marginalisoi. Ilman digitaalista osallisuutta elävä lapsi jää helposti sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle. Lapselle ei myöskään synny hyvinvointia tukevia tottumuksia, joita digitaalisten välineiden hallitsemisesta seuraa. Nämä taidot ovat mediataitoja, taloustaitoja ja digitaalisen ympäristön edellyttämiä taitoja kuluttajan oikeuksista ja vastuista.

Samaan aikaan kotien kasvatusmahdollisuudet ovat vaikeutuneet. Kasvatukseen ja lasten kanssa olemiseen jää entistä vähemmän aikaa. Toisaalta pohditaan, onko käsitys siitä, miten paljon aikaa lasten kanssa tulisi viettää, muuttunut.  Etätyö mahdollistaa kotona tehtävän työn ja myös korvaukseton kotona tehtävä ylityö on lisääntynyt. Se voi syödä perheeltä aikaa ja emotionaalista läsnäoloa, jolloin lapset viettävät enemmän aikaa yksin ja keskenään.

Kasvattajan toimintamalli hakusessa
Kehittyvän tekniikan myötä lapsille luodaan omaehtoista toimintaa sekä vanhemmista ja kasvattajista riippumattomia tiloja. Lasten ja yritysten väliset suhteet herättävät myös eettisiä pohdintoja. Kaupalliset toimijathan eivät pyri hillitsemään lasten haluja, vaan päinvastoin myötäilemään niitä. On hyvä tiedostaa, että yritysten markkinoinnissa tarkkaillaan myös digitaalisia valintoja tekevän lapsen haluja ja tarpeita, jonka jälkeen tietoa käytetään lasten osallistamiseen, halujen synnyttämiseen ja tekemisen ohjailuun.

Älyarjessa kasvattajille ei ole vielä ehtinyt muodostua valmista toimintamallia, ei myöskään psykologista kasvatusperinnettä. Jokaisen aikuisen ja kasvattajan on parhaan kykynsä mukaan pohdittava itse, minkälainen lapsen arki älylaitteen kanssa on, ja päätettävä millaiseen kuluttajuuteen lapsia ohjaa.

Apuvälineitä valvontaan ja yhteydenpitoon
Kasvatuksessa ja huolenpidossa on mukana teknisiä apuvälineitä, jotka ovat hyväksi avuksi, mutta niiden käyttö edellyttää eettistä pohdintaa ja vastuullisuutta. Lasten hoidon ja ohjaamisen tueksi on syntynyt (paikka)tietoon perustuvaa seurantaa ja vanhemman etäläsnäoloa. Vanhusten ja muiden huolenpitoa tarvitsevien elämään ovat niin ikään tulleet erilaiset valvontalaitteet, joiden avulla voidaan parantaa henkilöiden turvallisuutta.

Lapsuus ja kodin arki muuttuvat siksi, että yhteiskunta muuttuu. Digitaaliset pelit, verkko ja puhelimet avaavat lapsille toiminnallisen kentän, jolla he voivat liikkua ja myös kuluttaa aikuisen valvonnan ulkopuolella. Samaan aikaan kun digitaalinen media tuo lasten ulottuville sisältöä, jonka käsittelyyn he tarvitsevat apua, se mahdollistaa myös yhteydenpidon vanhempiin ja turvan hakemisen.

Inspiroiduin löytäessäni mediakasvattajien Fb-ryhmästä julkaisun, joka alkaa tiiviillä nykytilanteen kuvauksella:

”Digitaalinen teknologia on ollut sosiaalisen muutoksen katalysaattori henkilökohtaisten tietokoneiden yleistymisestä 1980-luvulla, World Wide Webin leviämiseen 1990-luvulla ja edelleen mobiililaitteiden ja sosiaalisen median nousuun 2000-luvulla. Vaikka koulut ovat monin tavoin sopeutuneet kehityskulkuun kahden viime vuosikymmenen aikana, yleinen käsitys on, että lasten, esiteinien ja teinien elämä pyörii sellaisten digitaalisten teknologioiden ja uusien toimintatapojen ympärillä, jotka ovat jotain aivan muuta kuin mitä he kohtaavat kouluopetuksessa.”

Viime vuoden aikana minä ja monet vierakynäkirjoittajat olemme tässä blogissa pohtineet älykotia eri näkökulmista. Onko kouluopetus sopeutunut digitaalisen arjehallinnan taitojen kehittämisen haasteisiin? Kohtaavatko oppilaat kouluopetuksessa arjenhallinnan toimintatapoja, jotka antavat valmiuksia digitaalisen ajan kuluttajuuteen ja arjen taitoihin.

Mediakasvatuksessa mediatodellisuuden hyödyntämistä on jo tutkittu.

”Transmediaalinen lukutaito ottaa lähtökohdaksi uudenlaisen tulkinnan teini-ikäisten mediatodellisuudesta. Medialukutaidon lähtöoletuksia ei hylätä, vaan niitä laajennetaan ja täydennetään. Kun perinteisesti medialukutaito on kiinnostunut siitä, mitä media tekee nuorille. Transmediaalinen lukutaito kääntää asetelman toisin päin kysyen: Mitä nuoret tekevät medialla? Sen sijaan, että nuoria tarkasteltaisiin kuvaruutujen hallitsemina kuluttajina, heidät nähdään samanaikaisesti sekä tuottajina että kuluttajina (prosumers: producers + consumers), jotka osaavat tuottaa ja jakaa vaativuudeltaan vaihtelevia ja eri tyyppisiä mediasisältöjä.”

Tuottajina ja kuluttajina älykodissa

Älykodin arjen taitojen opettamisessa tulee ottaa samanlainen ote. On tärkeää pitää lähtökohtana arjenhallinnan klassisia kotitaloustaitoja, joita ovat taloustaidot, kuluttajataidot, ruoanvalmistustaidot, asumiseen ja puhtauteen liittyvät taidot. Ne ovat edelleen lähtöoletuksia, mutta eivät riittäviä. Niihin on kytkettävä digitaalisen ajan kuluttajataidot, joita käytetään kotitalouden ollessa verkottunut yhä useampaan suuntaan ja toiminnan muuttuessa kotityön tuottamisesta palveluiden käyttämiseen.

Toisaalta erilaiset kotitalouksien yhteiskäyttöratkaisut esim. liikkumiseen, tilojen käyttöön tai harvemmin käytettäviin kotitalouden tavaroiden hankintaan muodostavat kotitalouksien ekosysteemejä. Kun median käyttö muuttuu vastaanottajan roolista myös tuottajan rooliin, on kehityssuunta arjenhallinnassa päinvastainen, kotien oma tuottaminen muuttuu palveluja käyttävän kuluttajan roolin suuntaan.

Kuluttaja- ja kotitaloustaitoja opetetaan perinteisesti pohtimalla:

  • Mitä ovat kuluttamisen vaikutukset kotitaloudelle ja ympäristölle
  • Miten kuluttaja voi säästää tekemällä itse tai valitsemalla viisaasti.

Tämä ei enää riitä, alustat ja palvelullistuminen ovat niin kiinteä osa kotitalouden arkea, ettei niitä voi sivuuttaa opetuksessa.

Palvelullistuminen tarkoittaa sitä, että kuluttajalle luodaan digitaalisia palveluja yhdistämällä eri lähteistä saatavaa tietoa uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi ja tarjoamalla sitä reaalimaailman laitteisiin ja tuotteisiin. Palveluita käytetään älylaitteilla ja kodit toimivat eräänlaisina palvelualustoina ja kasvupohjana palvelujen alustoille.

Kohtaavatko nuorten todellisuus ja arjenhallinnan opetus?

Kasvattajien asenteet digitaalisuuteen vaihtelevat. Osa opettajista ja vanhemmista haluaa antaa oppijoiden käyttöön uusimmat laitteet ja sisällöt mahdollisimman varhain ja nopeasti. Toiset taas haluavat suojella ja vaalia perinteistä digivapaata arkea, kuluttamista ja niihin liittyviä taitoja. Älykoti ja palvelullistuminen eivät poista tarvetta opettaa nuorille kotitaloustaitoja. Sen sijaan ne laajentavat esimerkiksi kotitalousopetuksen näkökulmaa koulun opetuskeittiön syömiseen liittyvien tehtävien harjoittelusta kotitalouksille tarjolla olevan palvelumaaston hahmottamiseen.

Opettamisessa on keskeistä:

  • Mitkä ovat digitaalisessa yhteiskunnassa hyödyllisiä taitoja ja miten lapsia harjaannutetaan niihin? Arjen taitoihin opittaessa kasvattaja joutuu pohtimaan millaisia (työ)tehtäviä oppilaalle annetaan?
  • Mihin kotitöihin harjaantuminen ja arjen tehtävät valmentavat lasta selviytymään aikuisuudessa?
  • Mitä käytöstapoja noudatetaan ja miksi?
  • Millaista mallia aikuinen itse näyttää digitaalisten laitteiden ja ohjelmien käytössä?

Koska älykoti on ”palvelualusta”, digitaalisen ajan kotitaloustaito on transmediaalisen lukutaidon tapaan joukko taitoja, käytäntöjä, arvoja, havaitsemistapoja sekä oppimisen ja vaihdon strategioita, joita kehitetään ja sovelletaan uusien yhteistoiminnallisten kulttuurien konteksteissa.

Ehdotan arjenhallinnan opettamisen näkökulmaksi: Mitä nuoret tekevät palvelualustoilla? Digitaalisesta arjesta käsin tarkastellaan ja jäsennetään myös luokkahuoneen ulkopuolisia kotitalouden hoitoon liittyviä palveluita.  Sen kautta voi yhdessä luoda arjessa tarvittavaa tietämystä!

Vähennetään huolipuhetta ja luovutaan älykännykoiden kieltämisestä haaveilu. Ne ovat osa normaalia arkea. Koulussa ei tarvitse ‘rokottaa’ nuoria vastustamaan digitalisaation negatiivisia vaikutteita, vaan nuorten on opittava elämään ja huolehtimaan hyvinvoinnistaan digitaalisessa arjessa.

Lapsuuden, nuoruuden ja kodin arjen tilat muuttuvat siksi, että yhteiskunta muuttuu. Mielestäni tässä olisi arkea tutkiville tutkimuskohde.

”Transmediaalinen lukutaito uudessa mediaekologiassa” on Transmedia literacy -projektin julkaisu, joka on saanut rahoituksen Euroopan Unionin Horizon 2020 -tutkimus- ja innovaatio-ohjelmasta.

Mediapedagogit, tutkijat ja journalistit ovat nostaneet blogeissaan viime viikkoina esille medialukutaidon eri näkökulmia. Kuka kasv@ttaaketä pohtii mediakriittisyyttä erityisesti kaupallisen vaikuttamisen ja kaupallisen sisällön tunnistamisen näkökulmasta.

Mediapedagogi Ismo Kiesiläinen toteaa blogipostauksessaan ”Median seuraaja tarvitsee hyvän roskapostisuodattimen”  näin:

”Mitä kriittisemmin haluamme mediaa lukea, sitä tiukemmin meidän on valikoitava se osa mediavirrasta, jonka otamme vakavasti. Siksi mielemme tarvitsee hyvän roskapostisuodattimen. Miten se toimii? Mistä taidoista se koostuu? Miten näitä taitoja voisi kehittää ja opettaa?”

Nettilukutaitoa on tutkinut myös digitaalisten tekstitaitojen tutkija Carita Kiili , joka kertoo blogipostauksessaan kuudesluokkalaisia koskevasta tutkimuksestaan (Kiili ym. 2018):

”Vain puolet oppilaista kyseenalaisti kaupallisen nettisivun luotettavuuden energiajuomien terveysvaikutusten tiedonlähteenä. Vain noin viidennes (19%) havaitsi nettisivun kaupalliset tarkoitusperät, vaikka kaupallisuus (esim. logo, kirjoittajan ammatti) oli selkeästi esillä. Eräs oppilas pohti kaupallisuuden merkitystä seuraavasti: ”Ei ole [luotettava], koska he yrittävät myydä tuotetta eivätkä välttämättä kerro terveysriskeistä”.

Nykyinen opetussuunnitelma antaa opetukselle tavoitteet, mutta opettajalle jää vapaus päättää, millaisella sisällöllä ja miten opetuksen tavoitteisiin vastataan. Kiilin mukaan ”opettajan pitää voida antaa oppilaille eriyttäen tukea, jotta kukin oppilas voi kehittyä nettitekstien arvioijana. Heikommat oppilaat tarvitsevat tukea perusasioissa, jotka toiset jo hallitsevat. Taitavat oppilaat hyötyvät puolestaan vaativammista tehtävistä, joissa pohditaan esimerkiksi sitä, miten tekstin laatijan tarkoitusperät heijastuvat tekstin sisältöihin.”

Opettajan tulee kyetä ohjaamaan oppijaa tiedon äärellä. Hän on tiedon suodattajana ja oleellisen tiedon arvioijana. Opettajalta vaaditaan ensiluokkaista medialukutaitoa, eli kykyä kriittisesti arvioida viestien sisältöjä, muotoja ja tavoitteita. Kriittisyyteen kuuluu kyky arvioida sisällön kaupallisuus, koska mainosmielessä tehty kaupallinen sisältö voi olla kaikin puolin laadukasta, mutta jättää mainitsematta jotakin tai korostaa oman tuotteen tai palvelun ominaisuuksia tai muuta käyttöarvoa. Opettajalta vaaditaan myös erityistä kykyä hahmottaa tiedon tarkoitusperien monimutkaisuus yksinkertaisen pinnan takana.

Opettajille mainostaminen ja kampanjointi ei ole kiellettyä. Opettajalle kriittinen ote ja kyky ”katsoa nurkan taakse” on hyvin monenlaisten tietojen ja taitojen summa. Se edellyttää hyvin vaativaa ammattitaitoa. Siksi kouluille ja opettajille tarjotun aineiston tulee olla valikoitua. On mysteeri, kuinka opettajan roskapostijärjestelmä pystyy suodattamaan viestejä siitä valtavasta määrästä sisältöä, jonka opetusalan ammattilainen päivittäin kohtaa.

Tavallisten ihmisten ei Kiesiläisen mukaan edes kannata yrittää arvioida kaikkea tarjottua tietoa. Hän toteaa: ”Suureen osaan sisällöistä voi suhtautua välinpitämättömästi. Koska tämä valinta pitää tehdä nopeasti, se tehdään yleensä intuitiolla, jopa ilman tietoista ajattelua.” Sen sijaan opettaja on työssään toisenlaisessa roolissa, opetukseen sisältö on valittava huolella.

Opettajien lisä- ja täydennyskoulutuksella on tärkeä rooli koulujen opetuksen kehittämisessä. Monissa oppiaineissa ainejärjestöt ja muut toimijat järjestävät opettajille lisä- ja täydennyskoulutusta yhteistyössä yritysten kanssa.

Kouluissa ammattilaisten on oltava kollektiivisesti kriittisiä kaikelle tiedolle, jolla pyritään vaikuttamaan. On arvioitava, mikä sisältö palvelee opetuksen tavoitteita, kuka on sisällön takana ja mitä intressejä taho edustaa.

Opetussuunnitelma kannustaa kouluja yhteistyöhön ympäröivän maailman kanssa, sillä varauksella, ettei kouluja saa käyttää kaupallisen tai muun vaikuttamisen välineenä. Näin alaikäiset oppilaat ovat suojassa mainosviesteiltä.

Mediakasvatuksen asiantuntija Maija Puska otti puheeksi tiedon välittäjän etiikan kirjoittaessaan Mainonta&Markkinointi -lehdessä otsikolla:”Osallista, älä johda harhaan, puolusta journalismia  –  mediakasvatuksen alkeet media-alan ammattilaisille” Hän tiivistää ajatuksensa hyvästä journalismista näin:

”Hyvä journalismi sisältää aina mediakasvatuksellisen eetoksen: auki kirjoitettujen työprosessien, visuaalisuuden, tarinoiden ja luotettavan tiedon kautta jokainen juttu voi pienin askelin edistää suuren yleisön medialukutaitoa.”

Kun keskustellaan tiedon tuottajan vastuusta, on tarpeen pohtia myös laajemmin niitä eettisiä periaatteita, joiden mukaan opettajille tarjotaan taustatietoa eri oppiaineisiin. Jokainen opettajan tietopaketti, yhteistyötarjous ja pullakahvit on tarjottava läpinäkyvästi.

Nuori kollegani kannusti minua kirjoittamaan kuluttajakasvatuksen historiasta. Niinpä ryhdyin toimeen.

Kuluttajakasvatus yhdistetään usein talouskasvatukseen. Minna Autio kertoi ”Mun Talous” -verkoston luennossaan, että talouskasvatuksen, kotitalousopetuksen ja talouskoulujen historia alkaa jo 1800-luvulta.

Katri Laine vuonna 1927 toteaa: ”Tilikirjasta sitten nähdään, paljonko edellisenä vuonna on kulunut erilaisiin kodin tarpeisiin… Kun niin menettelemme, riittävät rahamme aina.”

Kuluttajakasvatus ja talouskasvatus yhdistetään usein myös säästäväisyyskasvatukseen, koska säästäväisyys oli 1940-luvulla kasvatuksen päätavoitteita. Vielä tänä päivänä kuluttajakasvatus yhdistyy ajatukseen, että siinä opitaan hillitsemään rahankäyttöä. Vaikka jo 1960-luvullakin puhuttiin taloudellisuuskasvatuksesta, oli vielä tuolloin kodeissa vallalla autoritäärinen kasvatus, jota leimasi ajattelu, jonka mukaan lapsen tahto on vanhemman taskussa, eivätkä lapset käyttäneet tai päättäneet rahasta.

Kulutusyhteiskunta alkoi muuttaa suomalaisten elämää 1970-luvulla ja suurten ikäluokkien aikuistuttua kuluttaminen muuttui arkiseksi itsestäänselvyydeksi. Myös lastenkasvatuksen murros ajoittuu 1970-luvulle, jolloin syntyi kuluttajakasvatus-talouskasvatus. Tarve kasvatukselle lisääntyi, kun yksityinen kulutus oli kolminkertaistunut Suomessa 1940-luvun lopulta 1970-luvun loppuun mennessä. Säästäväisistä kansakunnan rakentajista tuli iloisia kuluttajia.

1970-luvulla alkoi talouskasvatus. Suomessa nuorisolla alkoi olla omaa käyttörahaa ja 80-luvulle tultaessa lasten ja nuorten ostovoima, lasten vaikutus perheiden ostopäätöksiin sekä lapsille ja nuorille suunnatut mediat lisääntyivät. Muotiin tulivat hemmotteleva ja vapaa kasvatus, jolloin vanhemmat saattoivat ryhtyä lastensa kavereiksi asettamatta minkäänlaisia vaatimuksia lapsilleen.

Kun aikaisemmin uskottiin ehdollistavaan kasvatukseen, 1960–1970-luvulta lähtien on korostettu lapsen yksilöllisiä piirteitä. Lapsen kehitystä pitää tukea, eikä ajatella niin, että lapsi pitää kasvattaa kohti lapsen ulkopuolelta tulevaa kasvatustavoitetta. Tähän liittyi ajatus, että kuluttajista voidaan kasvattaa rationaalisia; tietoa hankitaan, se luetaan, ymmärretään ja analyysin jälkeen valitaan paras ja järkevin vaihtoehto.

Perusopetuksen opetussuunnitelmaan laadittiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 läpäisyperiaatteella eri oppiaineissa opetettavat teemakokonaisuudet. Näitä olivat kansainvälisyyskasvatus, ympäristökasvatus, perhekasvatus, kuluttajakasvatus, joukkotiedotuskasvatus, terveyskasvatus ja laillisuuskasvatus. Koulussa opetettiin, miten kuluttajana oppilaalla on valtaa ja vastuuta. Oppilaan on ymmärrettävä kuluttamiseen liittyviä ongelmia. Käsiteltiin harkittua ostamista ja kaupassa asioimista. Tärkeitä teemoja olivat myös säästäminen ja nuori kuluttajana.

1990-luvulla luovuttiin edellisen vuosikymmenen vapaasta kasvatuksesta. Nyt siirryttiin lapsikeskeiseen kasvatukseen, joka sisältää vanhempien asettamia rajoja. Vanhempien pitää olla kiinnostuneita lapsensa asioista, lapsia pitää kannustaa ja heidän kanssa täytyy keskustella. Vuoden 1994 perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan oppilas olisi osaava ja harkitseva kuluttaja. Tavoitteena oli kyky arvioida kulutusvalintoja sekä ymmärrys valintojen vaikutuksesta oppilaan omaan elämään ja ympäristöön. Oppilaan katsottiin tarvitsevan tietoja tuotteista, tuoteturvallisuudesta, tavaroista ja palveluista, jotta hän olisi arvostelukykyinen ja vastuullinen kuluttaja. Kuluttajakasvatuksessa oppilaita ohjattiin huomaamaan kansalaisen vaikuttamismahdollisuuksia.

Jos verrataan opetussuunnitelman perusteita ennen vuoden 2014 uudistusta, näkyy talouskasvatuksessa arvojen muutos. Vuoden 1985 opetussuunnitelman perusteissa korostetaan rahan säästämistä ja taloudellisuutta, kun taas vuosien 1994 ja 2004  perusteissa  puhutaan  rahankäyttösuunnitelmasta. Nyt voimassa olevan opetussuunnitelman laaja-alaisen osaamisen tavoitteet edellyttävät opetusta, joka tähtää itsestä huolehtimisen ja arjen taitoihin. Opetus kehittää kuluttajataitoja, kohtuullisuutta, jakamista ja säästäväisyyttä sekä harjaantumista kestävän elämätavan mukaisiin valintoihin.

Koko kuluttajuuden kenttä, kaupallinen viestintä, taloudenhallinta ja ostaminen ovat digitalisoituneet 2020- lukua kohden mentäessä. Kulutus perustuu sopimuksiin ja kodin toiminnat ovat palvelullistuneet. Samalla näyttää siltä, että yhteiskunnassa vallitsee kasvatustyyli, jossa luovutaan auktoriteetista ja lapset halutaan itsenäistää varhain.

Eletään monitahoisessa sopimusyhteiskunnassa, jossa lapset joutuvat itse valitsemaan ja päättämään asioista, jotka kasvattajan pitäisi päättää. Ihanne, että kasvatuksessa rajat asetetaan neuvottelemalla, on epälooginen. Kasvattaja ja kasvatettava eivät ole tasavertaisia neuvottelukumppaneita eikä lapsi voi toimia markkinoilla täysivaltaisena kuluttajana.

Vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteissa perinteiset 1970-luvun taloudellisuuskasvatus ja 80-luvun kuluttajakasvatus sisältävät sekä yrittäjyyttä että arjen hallintataitoja. On selvää, ettemme kuluttajina pärjää pelkästään näillä perinteisillä taidoilla. Tarvitsemme yhä enemmän monilukutaitoa, tieto- ja viestintäteknistä osaamista sekä kestävän tulevaisuuden rakentamistaitoja.

Kuluttajakasvatus sisältyy nykyään kaikkeen osaamiseen ja siksi sen pirstaloituminen tai kokonaan unohduksiin jääminen on opetuksessa riski. Tarvitaan uudenlaista ajattelua ja tutkimusta digitaalisen ajan kuluttajuudesta ja siinä tarvittavasta monipuolisesta osaamisesta.

Nykyaikainen oppimiskäsitys tähtää aktiiviseen toimijaan. Millainen on sitten 2020-luvun kuluttajakäsitys? Kasvatammeko meille tarjottavasta loputtomasta valikoimasta valitsevia kuluttajia, ja valinnoillaan omaa itseään miellyttävää yksilöitä? Vai tuottaako opetus yhteisön jäseniä, jotka osoittavat vastuullisuutta, ymmärrystä ja joustavaa tiedon omaksumisen kykyä jatkuvasti muuttuvassa toimintaympäristössä?

Inspiraation ja tiedon lähteinä:

Pekka Rokan väitöskirja: https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66741/978-951-44-8456-8.pdf?sequence=
Minna Aution luento: http://muntalous.fi/wp-content/uploads/2014/12/kuluttaminen-osana-nuorten-identiteettic3a4-minna-autio.pdf
Martti Helströmin blogi: http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2012/12/kotikasvatuksesta-osa-2.html

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila pohtii Yle:n haastattelussa ”Kasvatus voi olla pahimmillaan vallan väärinkäyttöä”, kuka käyttää valtaa perheissä – lapset vai vanhemmat. Asiat, joista Kurttilan blogissa puhutaan liittyvät vahvasti kuluttamiseen. Kyse on siitä, millainen on vanhemmille tarjottu mielikuva hyvästä lapsuudesta, millaisia sosiaalisia paineita syntyy omistamisesta, miten käsitellä kaupallista viestintää ja kuinka kasvattaja kestää lapsen pettymykset. Kurttila on huolissaan myös lasten avuttomuuden lisääntymisestä ja vaatii vanhemmilta korjausliikkeitä kasvatukseen.

”Meillä on syntymässä avuttomien lasten sukupolvi, joiden toimintakyky on heikko. Itseluottamus valloittaa maailma ei kasva ministeritasoisessa kotien kuljetuspalvelussa. Tai suojelussa, jossa lapsi muuttuu avuttomaksi eikä luota enää itseensä ja ympäristöönsä. Vanhempien pitäisi tässäkin luottaa sekä lapseen että kasvuympäristöön.”

Aikuisen elämän hallinnan valmiuksia ovat yhdessä elämisen ja kasvattamisen taidot. Osa ihmisistä on vaarassa syrjäytyä, jos heillä ei ole riittäviä tietoyhteiskunnan vaatimia valmiuksia. Perheet kärsivät somen luomista kulutuspaineista ja digitaaliset laitteet pommittavat jatkuvalla kaupallisella viestinnällään. Kasvattajana – niin kodeissa kuin kouluissa – tarvitsemme ainakin näitä taitoja: tiedonhallinta- ja medianlukutaitoa, neuvottelu- ja argumentointitaitoa, taloustaitoa, kuluttajan oikeudellista ja eettistä tietoa, kulttuurista tietoa, ajattelun joustavuutta, itsensä johtamisen taitoa sekä kykyä elinikäiseen oppimiseen.

Missä nämä elämisen valmiudet syntyvät ja kehittyvät? Ihmisellä on syvään juurtunut ajatus, että kotiin liittyvät asiat opitaan kotona ja kodin kulttuurin kautta. Kasvatusperinteemme, jonka pohjalta olemme toimineet vuosituhansia, on ollut mutkatonta aina silloin, kun yhteiskunnan muutokset ovat olleet hitaita.

Koulutusjärjestelmämme on viime vuosikymmeninä huolehtinut uusien tai kodin ulkopuolella tarvittavien taitojen opettamisesta. Parikymmentä vuotta sitten kotitalouden oppiaineeseen kuulunut perhekasvatus poistettiin ja tilalle tuli uusi oppiaine terveystieto, joka käsittelee ihmisen kasvua ja kehitystä. Toivottavasti se myös ohjaa vanhemmuuteen ja  kasvattajaksi.

Miten syntyy lapsen hyvä digi-arki?

Vanhemmuuteen on tähän asti opittu periaatteella: tehdään niin kuin suvussa on ollut tapana. Nykyään vanhemmuutta ohjaa media ja kaupalliset viestit. Mainosten ohella tarvitsemme ajanmukaista ja puolueetonta viestintää lapsen kasvusta ja kehityksestä sovellettuna digiaikaan. Kuka siis valmentaisi huoltajia ja aikuisia älyarkeen?

Jokaisen vanhemman on parhaan kykynsä mukaan pohdittava, millainen on älylaitetta käyttävän lapsen sellainen arki, joka on toivottu ja tavoiteltu. Itse on päätettävä, miten kasvattaa ja millaisia kasvatustavoitteita asettaa. Kun aikuinen antaa lapsen käyttöön älylelun tai hyödyntää paikkatietoon perustuvaa seurantaa, hän joutuu pohtimaan vastuullisuutta ja eettisyyttä, sillä tietoverkkoon liittymisellä on monenlaisia seurauksia. Digilaitteiden käyttö lapsenvahtina tai viihdykkeenä ei ole kasvatusta. Lapsi kaipaa edelleen aikuisen läsnäoloa, rajoja ja rakkautta. Heidän kasvattajansa tarvitsevat voimaannuttavaa ohjausta.

Vietämme parhaillaan mediataitoviikkoa. Kilpailu- ja kuluttajavirasto osallistuu viikkoon huijaus-teeman ympärille laaditun oppimiskokonaisuuden kautta. Kuluttajat ja oppilaat voivat testata verkkovisailussa, erottavatko he, mikä on mainontaa ja millaiseen tarjoukseen kannattaa tarttua. Tyypillisestä tilausansasta on laadittu havainnollinen kuva, jota voi katsoa ruudulta oppitunnilla tai tulostaa julisteeksi seinälle.

Oppimistehtävä: Ostopolulla mediassa
Juliste: Tunnistatko huijauksen? (PDF, A3)
Visa: Testaa, erotatko mikä on mainontaa ja millaiseen tarjoukseen kannattaa tarttua?

Ostaminen ja kuluttaminen ovat kytköksissä median käyttöön. Media, joka koostuu laajasti katsoen ainakin laitteista, yhteyksistä, sovelluksista ja sisällöistä, voi olla kuluttamisen sisältö tai väline. Median käyttö voi monella tavalla vaikuttaa ja johdatella tekemään ostoksia. Tiedonhankinnan lisäksi mediaa voi myös käyttää maksamisen välineenä, toisaalta media kerää tietoa kulutuksestamme, käyttäytymisestämme ja liikkeistämme.

Media on läsnä ostopolun kaikissa vaiheissa, alkaen siitä, kun alitajuisesti haluamme ostaa jotakin. Olemme ehkä kohdanneet medialaitteemme kautta kaupallista vaikuttamista tai etsimme tietoa ja vertailemme tai kuuntelemme somessa kavereiden elämästä, valinnoista ja mieliteoista. Elämme mediassa – ja siellä ovat liikkeellä myös huijarit.

Huijaukset kulkevat mediavirrassa, ne muuttavat muotoaan, niitä klikkaa huomaamatta, ajattelematta. Usein liian hyvä tarjous houkuttelee kokeilemaan, koska halpa hinta tuntuu pieneltä riskiltä. Myöhemmin selviääkin, että tarjous on portti sopimukseen, jonka hinta on jotain ihan muuta.

Oppilaille kannattaa opettaa osana tiedonhankintaa, että nettihuijauksesta syntyvä yllättävä lasku on netin todellisuutta siinä missä valeuutinenkin. Huijauksen kohteeksi joutuminen on yllättävän yleistä. Kyse ei ole median käyttäjän hölmöydestä, vaan rikollisuuden muodosta, johon ei ole osattu varautua. Mediataidot – erityisesti tiedonhankinnan taidot – ovat arjenhallinnan ja kuluttajana toimimisen kannalta välttämättömiä.

Kuluttajan tiedonhallintataidot ovat verkonkäyttäjältä vaadittavien arjentaitojen kärjessä, siinä missä faktojen tarkistustaidot yleensäkin. On tarpeen oppia jo varhain, että joskus ideologiat, taloudelliset edut ja muut vastaavat tekijät vaikuttavat tekstin objektiivisuuteen ja luotettavuuteen.

Mainonta on myös verkossa läsnä kaikkialla. Sen lisäksi tilausansat ja huijaukset piinaavat kuluttajia. Usein ajatellaan, että ne ovat hyväuskoisten hölmöjen ongelmia. Niin ei kuitenkaan ole, sillä huijauskeinot kehittyvät samaa vauhtia kuin rehellinenkin digitalisaatio. Monilukutaidosta ja tiedonhallinnasta on hyötyä kuluttajalle.

Tiedonhallintataidot perustuvat kykyyn hankkia ja arvioida tietoa sekä taitoon käyttää luotettavia tiedon lähteitä. Kuluttajakasvatuksessa oppilaita ohjataan seuraamaan ajankohtaisia kysymyksiä sekä ymmärtämään niiden yhteyksiä omaan elämään. Tärkeää on harjaannuttaa heitä hankkimaan ja arvioimaan kriittisesti erityyppisten toimijoiden tuottamaa tiedollista sisältöä ja myös viihdettä ja kulttuuria. Tärkeää on myös oppia soveltamaan omaksuttua tietoa kohtaamissaan tilanteissa.

Kaikessa opetuksessa oppilaita tulisi opastaa käyttämään keskeisiä hakupalveluita, kokeilemaan eri työvälineitä ja tekemään pienimuotoisia tiedonhankintatehtäviä eri aihepiireistä. Verkon käyttö on osa oppimista ja tähtää monilukutaitoon.

Opeta arvioimaan lähteen luotettavuutta
Myös kuluttajatietona tarjotaan monenlaista tietoa, kuten vertailusivuja, tuotetestejä, vertaisarvioita, kokemusasiantuntijoita, markkinointia sisältäviä viihdesivustoja. Viranomaiset tuottavat tietoa omiin kanaviinsa monelta eri kulutuksen osa-alueelta. Myös eri etujärjestöt tarjoavat tietoa esimerkiksi elintarvikkeista, terveyden edistämisestä, eläintenoikeuksista, ympäristöystävällisyydestä jne.

Osana tehtäväksi antoa kannattaa muotoilla tehtävä, jossa oppilaan täytyy selvittää seuraavat asiat:

  • Kuka tiedon on tuottanut? Kuka/mikä taho tekstin on kirjoittanut, mihin tarkoitukseen se on tehty ja missä se on julkaistu. Joskus ideologiat, taloudelliset edut ja muut vastaavat tekijät vaikuttavat tekstin objektiivisuuteen ja luotettavuuteen. Ohjaa oppilasta tunnistamaan esimerkiksi kaupallinen ja muu vaikuttaminen.
  • Kuinka hyvin perusteltuja, uskottavia ja luotettavia lähteen tarjoamat ajatukset ovat? Mainoksissa ja sisältömarkkinoinnissa esim. blogeissa voidaan esitellä maksusta käyttäjäkokemuksia. Onko materiaalin tarkoitus kuvattu?
  • Kuinka täsmällistä tieto on? Kirjoitusvirheet ja epäselvä kieliasu eivät ole hyvä merkki. Näitä löytyy usein kuluttajalle suunnatuista huijauksista ja tilausansoista.
  • Millainen maine tiedon tuottaneella lähteellä on, ja millainen on asiantuntemus sen taustalla? Kuka on lähteen julkaisija (yliopisto, yritys vs. henkilökohtaiset kotisivut tai some)? Kuinka hyvin tekijä tunnetaan? Onko materiaalissa yhteystietoja?
  • Perustuuko löytämäsi tieto yhteen julkaisuun, jota et pysty tarkistamaan muista lähteistä? Onko materiaalissa linkkejä muiden tekijöiden vastaavaan materiaalin? Kuinka hyvin materiaali kattaa aihealueen?

Sen minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Tähän sanontaan on uskottu aina ja toivo maailman muuttumisesta paremmaksi on sijoittunut kouluihin.

Nuoret ovat vaikuttajia perheissään ja suuri kuluttajaryhmä. Nuorten kautta vaikutetaan ja siksi monet tahot tarjoavat kouluille aineistoa opetukseen tai haluavat tehdä yhteistyötä koulujen kanssa.

Moni hienon näköinen materiaali voi jäädä sisällöltään kapeaksi tai näkökulmaltaan suppeaksi. Valmiinkaan materiaalin käyttö opetuksessa ei päästä opettajaa helpolla. Hänen on pidettävä huolta, että opetus vastaa opetussuunnitelman perusteita ja paikallisia painotuksia sekä otettava huomioon oman oppilasryhmän erityistarpeet. Seuraavassa muutamia vinkkejä, mitä kannattaa ottaa huomioon, kun valitsee opetukseensa valmista oppimateriaalia.

Mikä taho on kustantanut ja tuottanut oppimateriaalin?
Oppimateriaalia oppikirjakustantajien lisäksi kouluihin tuottavat mm. järjestöt, yritykset tai valtion virastot.

Miksi taho haluaa tuoda oman sisältönsä opetukseen?
Oppimateriaalin tuottamiseen on yleensä syynä halu vaikuttaa yhteiskunnassa ja tuoda oman taustaorganisaation tietoa koulujen käyttöön sekä muuttaa oppijoiden käyttäytymistä. Järjestöt keskittyvät ajamansa asian edistämiseen tai rahoittajatahonsa tärkeäksi katsomiin seikkoihin. Yrityksellä oppimateriaali on usein osa sosiaalista vastuuta ja samalla yritys saa nimeään ja tuotteitaan tunnetuksi. Valtiolliset toimijat tekevät oppimateriaalia ja aineistoja toteuttaessaan lakisääteisiä tehtäviään ja tuotettu oppimateriaali tukee yhteiskunnassa ajankohtaisia ja tärkeiksi koettuja asioita kulloinkin voimassa olevien politiikkaohjelmien mukaan.

Mikä on kyseisen tahon pääintressi ja miten se on suhteessa opetussuunnitelman perusteissa annettuihin opetuksen tavoitteisiin ja yhteiskunnan yleisesti hyväksyttyihin arvoihin?
Opettajan kannattaa tarkoin pohtia miksi kyseinen oppimateriaali on tarjolla, mihin halutaan vaikuttaa ja tarkistaa sisältääkö se kaikki oppimisen kannalta tärkeät näkökulmat.

Miksi tämä oppimateriaali on tehty ja mikä on sen pääviesti?

Mitä hyötyä oppilaat saavat tämän materiaalin käytöstä? Paljonko siitä on hyötyä opettajan työprosessien ja opettajien välisen yhteistyön kannalta?

Mitä tietoja, taitoja asenteita ja toimintavalmiuksia oppimateriaalin avulla kokonaisuutena saavutetaan?

Onko muuta vastaavaa materiaalia tarjolla? Jos on, mitkä ovat vaihtoehtojen erot?

Opetukseen liittyvät oleellisesti myös oppilaiden itse löytämät aineistot ja tieto. Oppilaita opastetaan käyttämään keskeisiä hakupalveluita, kokeilemaan eri työvälineitä ja tekemään pienimuotoisia tiedonhankintatehtäviä eri aihepiireistä. Verkon käyttö on osa oppista ja tähtää monilukutaitoon.  Ensi viikon blogissa pohdimme oppilaan tiedonhankintaa.

Minkä teeman ympärille kuluttajuutta ja arjenhallintaa käsittelevä oppitunti tai monialaisen oppimisen kokonaisuus kannattaa rakentaa? Kotitalouden oppiaineessa usein käytetty teema on asumisen suunnittelu, jossa käsitellään nuoren itsenäiseen elämään liittyviä asioita. Se sopii parhaiten yhdeksäsluokkalaisille. Opettajien kannattaa tehdä yhteistyötä, koska teema on laaja ja siinä saavutetaan monen oppiaineen ja laaja-alaisen osaamisen tavoitteita.

Asumiseen perehtyessään nuoret kohtaavat runsaasti kaupallista sisältöä. Tätä sisältöä pitää käsitellä mainonnan- ja medialukutaidon menetelmin. Samalla kun oppilaat käyttävät verkkoa tiedonhakuun, opetuksessa opetetaan, että hakukoneet (esimerkiksi Google) toimivat kaupallisin periaattein kuten vertailusivutkin. Bloggaajat, tubettajat ja muut somettajat tekevät kaupallista yhteistyötä yritysten kanssa, mitä opetuksesa on tarpeen korostaa.

Kun asumisessa tarvittavista hankinnoista puhutaan oppilaiden kanssa, hinta ja laatu tulevat ensimmäisenä mieleen. Pystyykö ne maksamaan heti vai tarvitaanko lainarahaa? Mitä sohva maksaa osamaksulla tai muulla luotolla? Näitä talousopetuksessa tutuiksi tulleita asioita on edelleen tärkeä käsitellä opetuksessa. Kansalaisten velkaantuminen on iso yhteiskunnallinen ongelma, joten ei pidä unohtaa kulutusluottojen hintojen arviointia ja säästämisen merkitystä.

Budjetoinnin opettaminen lähtee liikkeelle sopimuksen ymmärtämisestä. Asumiseen liittyvät palvelut ovat joukko sopimuksia, joiden mukaan maksetaan toistuvia kuluja: vuokra, sähkö, vakuutus, mobiili- ja laajakaistaliittymät, viihdepalvelut. Eikä pidä unohtaa harrastusten kuluja! Sopimukset ovat talouden hallinnan perusta. Isojen kauppojen tarjoama vaihto- ja palautusoikeus on hämärtänyt sen tosiasian, että tavaroiden ostaminen on kauppasopimus, joka sitoo. Oppilaille annettavassa tehtävässä hankintojen yhteenlasketun summan perusteella voidaan arvioida, minkä arvoinen on kodin esineistö, mikä tieto tarvitaan esimerkiksi vakuutusta otettaessa.

Kun elämisen ja asumisen kuluja arvioidaan syvällisemmin, kannattaa vetovastuuta tarjota matematiikan opettajalle ja yhteiskuntaopin opettajalle. Hintojen tutkimisen lisäksi tarkastellaan sopimuksia ja niihin liittyviä sopimusehtoja. Määräaikainen vai kestosopimus? Oppilaiden on tärkeää oppia laskemaan omat vuosi- ja kuukausimenonsa sekä mahdolliset korot.

Käteisen ja sähköisen maksamisen muodot pitää tuntea. Oppilaiden on tarpeen osata arvioida maksamistavan valinnan vaikutuksia lopulliseen hintaan, reklamointimahdollisuuksiin ja turvallisuuteen.

Ostoprosessin opettamisen viimeisessä vaiheessa on kyse niistä taidoista, joita tarvitaan, kun kaupanteossa jokin meni pieleen. Jos hankituissa tuotteissa tai palveluissa on vikaa, laskut ovat virheellisiä, toimitus on myöhässä tms., niistä on osattava tehdä kuluttajavalitus eli reklamaatio.

Kuluttajakasvatus on mediakasvatusta, talouskasvatusta, oikeuksien ja vastuiden tuntemista sekä kestäviin valintoihin oppimista. Asumisen ympärille syntyy loistava oppimiskokonaisuus, mutta siihen tarvitaan oppiaineiden välistä yhteistyötä.

Älylaitteiden ja tietotekniikan käyttäminen kuuluvat arkeemme. Opetuksen, kasvatuksen ja elinikäisen oppimisen kannalta suurin haaste on, että osa ihmisistä syrjäytyy, jos heillä ei ole riittäviä tekoälyyn perustuvan tietoyhteiskunnan vaatimia viestintä- ja arjenhallintavalmiuksia.

Lapset tarvitsevat valmiuksia digimaailmassa toimimiseen, koska ei ole olemassa diginatiiveja, jotka oppisivat kaiken itsestään. Sen sijaan, että pohdimme ruudun seurannan määrää ja asetamme tuntirajoituksia, olisi tarpeen pohtia sitä, mitä tekoälyn toiminnasta ja verkossa olemisesta opetamme sekä minkälaisia verkkokäyttäytymisen ja kuluttamisen malleja lapsille annamme.

Sosiaalisessa mediassakin meillä on edelleen luolaihmisen tunne-elämä. Verkkokaupassa, somessa, sisältö- ja viihdepalveluissa ym. surffaava kuluttaja, ”kaksijalkainen nisäkäslaji”, on kyennyt kehittämään ihmeellisen koukuttavia ja houkuttavia tuotteita ja palveluita.  Silti sen kivikaudella kehittynyt fysiologia ja mieli laahaavat ainakin 10 000 vuotta jäljessä. Elimistömme ja havaintomaailmamme ovat edelleen viritetty elämään luonnossa, hyökkäämään ja puolustautumaan tai estämään aliravitsemus ja pääsemään mahdollisimman helpolla – aina kun vain mahdollista. Siksi uudenlaiseen teknologiaan perustuvassa ympäristössä eläminen on tuonut mm. seuraavia kielteisiä ilmiöitä: lihomme, kärsimme tuki- ja liikuntaelinten sairauksista sekä tarkkaavaisuuden ongelmista ja kiusaamisesta.

Ruoan osalta meillä on kokemusta teollisen tuotannon ja markkinoinnin vaikutuksista.  Lihavuus tuli länsimaissa epidemiaksi, kun teollisesti tuotetut hyvin suunnitellut herkut alkoivat nopeasti yleistyä 30-40 vuotta sitten ja ihmisen kivikautinen fysiologia yllätettiin. Nyt digitaalisella palvelumuotoilulla on näytön paikka, jotta samanlaista uhkaa hyvinvoinnille ei syntyisi henkisen ravinnon ja tiedon osalta.

Lapset ja heidän huoltajansa tarvitsevat ohjausta ja mallia hyvistä digikäytänteistä. Jo pelkästään laitteiden arviointi on mahdotonta ilman tietoa. Pitäisikö digitaalisuuden käyttöönottoon laatia hyvinvointiohjeita ravitsemussuositusten tapaan?

Digitaalisessa maailmassa lapsi tarvitsee edelleen aikuisen läsnäoloa, sillä digilaitteiden käyttö lapsenvahtina ei ole kasvatusta. Digikasvattaminen ei sinänsä poikkea menneen ajan kasvattamisesta; ennen vanhemmat lukivat satuja ja pelasivat lasten kanssa, nyt digitaalinen laite on väline siinä missä pelilauta tai kirjakin. Lapsen kanssa voi hyvin tutustua uusiin viihteen muotoihin, kokea yhdessä pelin tai videon tunnelma, pohtia median sisältöä ja tuumailla, miksi sisältö on tehty, kuka sen on tehnyt ja mitä sillä halutaan kertoa.

Entä kaupanteko, jakaminen, vaihdanta ja eri valuuttojen arvo? Ne ovat nyt myllerryksessä. Ehkä niitä opettaessa pitäisi miettiä sellaisia ikiaikaisia ihmisen toimintaperiaatteita ja sivistystä, joita tarvitsemme eläessämme yhteisön jäseninä. Vaikka kaikki muuttuu, ei mikään muutu?

Digihuumassa on hyvä muistaa, että lapsuutta eletään monenlaisessa maailmassa. Varallisuus määrittää taitojen syntymistä, mutta tottumukset syntyvät, kun laitteita käytetään kotona. Tässä voi jälleen hyödyntää ravitsemuksen tutkimuksen kokemuksia. Aikuisten syrjäytyneisyys ja heikko sosiaalinen asema lisäävät lasten lihavuusongelmaa perheissä, koska huoltajilla on heikommat valmiudet ohjata lapsiaan. Tarvitaan jatkuvaa panostusta perusopetukseen ja elinikäiseen oppimiseen sekä lasten eriarvoisuuden vähentämiseen.