Archives For Kotitalouden hallinta ja osallisuus

Inspiroiduin löytäessäni mediakasvattajien Fb-ryhmästä julkaisun, joka alkaa tiiviillä nykytilanteen kuvauksella:

”Digitaalinen teknologia on ollut sosiaalisen muutoksen katalysaattori henkilökohtaisten tietokoneiden yleistymisestä 1980-luvulla, World Wide Webin leviämiseen 1990-luvulla ja edelleen mobiililaitteiden ja sosiaalisen median nousuun 2000-luvulla. Vaikka koulut ovat monin tavoin sopeutuneet kehityskulkuun kahden viime vuosikymmenen aikana, yleinen käsitys on, että lasten, esiteinien ja teinien elämä pyörii sellaisten digitaalisten teknologioiden ja uusien toimintatapojen ympärillä, jotka ovat jotain aivan muuta kuin mitä he kohtaavat kouluopetuksessa.”

Viime vuoden aikana minä ja monet vierakynäkirjoittajat olemme tässä blogissa pohtineet älykotia eri näkökulmista. Onko kouluopetus sopeutunut digitaalisen arjehallinnan taitojen kehittämisen haasteisiin? Kohtaavatko oppilaat kouluopetuksessa arjenhallinnan toimintatapoja, jotka antavat valmiuksia digitaalisen ajan kuluttajuuteen ja arjen taitoihin.

Mediakasvatuksessa mediatodellisuuden hyödyntämistä on jo tutkittu.

”Transmediaalinen lukutaito ottaa lähtökohdaksi uudenlaisen tulkinnan teini-ikäisten mediatodellisuudesta. Medialukutaidon lähtöoletuksia ei hylätä, vaan niitä laajennetaan ja täydennetään. Kun perinteisesti medialukutaito on kiinnostunut siitä, mitä media tekee nuorille. Transmediaalinen lukutaito kääntää asetelman toisin päin kysyen: Mitä nuoret tekevät medialla? Sen sijaan, että nuoria tarkasteltaisiin kuvaruutujen hallitsemina kuluttajina, heidät nähdään samanaikaisesti sekä tuottajina että kuluttajina (prosumers: producers + consumers), jotka osaavat tuottaa ja jakaa vaativuudeltaan vaihtelevia ja eri tyyppisiä mediasisältöjä.”

Tuottajina ja kuluttajina älykodissa

Älykodin arjen taitojen opettamisessa tulee ottaa samanlainen ote. On tärkeää pitää lähtökohtana arjenhallinnan klassisia kotitaloustaitoja, joita ovat taloustaidot, kuluttajataidot, ruoanvalmistustaidot, asumiseen ja puhtauteen liittyvät taidot. Ne ovat edelleen lähtöoletuksia, mutta eivät riittäviä. Niihin on kytkettävä digitaalisen ajan kuluttajataidot, joita käytetään kotitalouden ollessa verkottunut yhä useampaan suuntaan ja toiminnan muuttuessa kotityön tuottamisesta palveluiden käyttämiseen.

Toisaalta erilaiset kotitalouksien yhteiskäyttöratkaisut esim. liikkumiseen, tilojen käyttöön tai harvemmin käytettäviin kotitalouden tavaroiden hankintaan muodostavat kotitalouksien ekosysteemejä. Kun median käyttö muuttuu vastaanottajan roolista myös tuottajan rooliin, on kehityssuunta arjenhallinnassa päinvastainen, kotien oma tuottaminen muuttuu palveluja käyttävän kuluttajan roolin suuntaan.

Kuluttaja- ja kotitaloustaitoja opetetaan perinteisesti pohtimalla:

  • Mitä ovat kuluttamisen vaikutukset kotitaloudelle ja ympäristölle
  • Miten kuluttaja voi säästää tekemällä itse tai valitsemalla viisaasti.

Tämä ei enää riitä, alustat ja palvelullistuminen ovat niin kiinteä osa kotitalouden arkea, ettei niitä voi sivuuttaa opetuksessa.

Palvelullistuminen tarkoittaa sitä, että kuluttajalle luodaan digitaalisia palveluja yhdistämällä eri lähteistä saatavaa tietoa uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi ja tarjoamalla sitä reaalimaailman laitteisiin ja tuotteisiin. Palveluita käytetään älylaitteilla ja kodit toimivat eräänlaisina palvelualustoina ja kasvupohjana palvelujen alustoille.

Kohtaavatko nuorten todellisuus ja arjenhallinnan opetus?

Kasvattajien asenteet digitaalisuuteen vaihtelevat. Osa opettajista ja vanhemmista haluaa antaa oppijoiden käyttöön uusimmat laitteet ja sisällöt mahdollisimman varhain ja nopeasti. Toiset taas haluavat suojella ja vaalia perinteistä digivapaata arkea, kuluttamista ja niihin liittyviä taitoja. Älykoti ja palvelullistuminen eivät poista tarvetta opettaa nuorille kotitaloustaitoja. Sen sijaan ne laajentavat esimerkiksi kotitalousopetuksen näkökulmaa koulun opetuskeittiön syömiseen liittyvien tehtävien harjoittelusta kotitalouksille tarjolla olevan palvelumaaston hahmottamiseen.

Opettamisessa on keskeistä:

  • Mitkä ovat digitaalisessa yhteiskunnassa hyödyllisiä taitoja ja miten lapsia harjaannutetaan niihin? Arjen taitoihin opittaessa kasvattaja joutuu pohtimaan millaisia (työ)tehtäviä oppilaalle annetaan?
  • Mihin kotitöihin harjaantuminen ja arjen tehtävät valmentavat lasta selviytymään aikuisuudessa?
  • Mitä käytöstapoja noudatetaan ja miksi?
  • Millaista mallia aikuinen itse näyttää digitaalisten laitteiden ja ohjelmien käytössä?

Koska älykoti on ”palvelualusta”, digitaalisen ajan kotitaloustaito on transmediaalisen lukutaidon tapaan joukko taitoja, käytäntöjä, arvoja, havaitsemistapoja sekä oppimisen ja vaihdon strategioita, joita kehitetään ja sovelletaan uusien yhteistoiminnallisten kulttuurien konteksteissa.

Ehdotan arjenhallinnan opettamisen näkökulmaksi: Mitä nuoret tekevät palvelualustoilla? Digitaalisesta arjesta käsin tarkastellaan ja jäsennetään myös luokkahuoneen ulkopuolisia kotitalouden hoitoon liittyviä palveluita.  Sen kautta voi yhdessä luoda arjessa tarvittavaa tietämystä!

Vähennetään huolipuhetta ja luovutaan älykännykoiden kieltämisestä haaveilu. Ne ovat osa normaalia arkea. Koulussa ei tarvitse ‘rokottaa’ nuoria vastustamaan digitalisaation negatiivisia vaikutteita, vaan nuorten on opittava elämään ja huolehtimaan hyvinvoinnistaan digitaalisessa arjessa.

Lapsuuden, nuoruuden ja kodin arjen tilat muuttuvat siksi, että yhteiskunta muuttuu. Mielestäni tässä olisi arkea tutkiville tutkimuskohde.

”Transmediaalinen lukutaito uudessa mediaekologiassa” on Transmedia literacy -projektin julkaisu, joka on saanut rahoituksen Euroopan Unionin Horizon 2020 -tutkimus- ja innovaatio-ohjelmasta.

Nuori kollegani kannusti minua kirjoittamaan kuluttajakasvatuksen historiasta. Niinpä ryhdyin toimeen.

Kuluttajakasvatus yhdistetään usein talouskasvatukseen. Minna Autio kertoi ”Mun Talous” -verkoston luennossaan, että talouskasvatuksen, kotitalousopetuksen ja talouskoulujen historia alkaa jo 1800-luvulta.

Katri Laine vuonna 1927 toteaa: ”Tilikirjasta sitten nähdään, paljonko edellisenä vuonna on kulunut erilaisiin kodin tarpeisiin… Kun niin menettelemme, riittävät rahamme aina.”

Kuluttajakasvatus ja talouskasvatus yhdistetään usein myös säästäväisyyskasvatukseen, koska säästäväisyys oli 1940-luvulla kasvatuksen päätavoitteita. Vielä tänä päivänä kuluttajakasvatus yhdistyy ajatukseen, että siinä opitaan hillitsemään rahankäyttöä. Vaikka jo 1960-luvullakin puhuttiin taloudellisuuskasvatuksesta, oli vielä tuolloin kodeissa vallalla autoritäärinen kasvatus, jota leimasi ajattelu, jonka mukaan lapsen tahto on vanhemman taskussa, eivätkä lapset käyttäneet tai päättäneet rahasta.

Kulutusyhteiskunta alkoi muuttaa suomalaisten elämää 1970-luvulla ja suurten ikäluokkien aikuistuttua kuluttaminen muuttui arkiseksi itsestäänselvyydeksi. Myös lastenkasvatuksen murros ajoittuu 1970-luvulle, jolloin syntyi kuluttajakasvatus-talouskasvatus. Tarve kasvatukselle lisääntyi, kun yksityinen kulutus oli kolminkertaistunut Suomessa 1940-luvun lopulta 1970-luvun loppuun mennessä. Säästäväisistä kansakunnan rakentajista tuli iloisia kuluttajia.

1970-luvulla alkoi talouskasvatus. Suomessa nuorisolla alkoi olla omaa käyttörahaa ja 80-luvulle tultaessa lasten ja nuorten ostovoima, lasten vaikutus perheiden ostopäätöksiin sekä lapsille ja nuorille suunnatut mediat lisääntyivät. Muotiin tulivat hemmotteleva ja vapaa kasvatus, jolloin vanhemmat saattoivat ryhtyä lastensa kavereiksi asettamatta minkäänlaisia vaatimuksia lapsilleen.

Kun aikaisemmin uskottiin ehdollistavaan kasvatukseen, 1960–1970-luvulta lähtien on korostettu lapsen yksilöllisiä piirteitä. Lapsen kehitystä pitää tukea, eikä ajatella niin, että lapsi pitää kasvattaa kohti lapsen ulkopuolelta tulevaa kasvatustavoitetta. Tähän liittyi ajatus, että kuluttajista voidaan kasvattaa rationaalisia; tietoa hankitaan, se luetaan, ymmärretään ja analyysin jälkeen valitaan paras ja järkevin vaihtoehto.

Perusopetuksen opetussuunnitelmaan laadittiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 läpäisyperiaatteella eri oppiaineissa opetettavat teemakokonaisuudet. Näitä olivat kansainvälisyyskasvatus, ympäristökasvatus, perhekasvatus, kuluttajakasvatus, joukkotiedotuskasvatus, terveyskasvatus ja laillisuuskasvatus. Koulussa opetettiin, miten kuluttajana oppilaalla on valtaa ja vastuuta. Oppilaan on ymmärrettävä kuluttamiseen liittyviä ongelmia. Käsiteltiin harkittua ostamista ja kaupassa asioimista. Tärkeitä teemoja olivat myös säästäminen ja nuori kuluttajana.

1990-luvulla luovuttiin edellisen vuosikymmenen vapaasta kasvatuksesta. Nyt siirryttiin lapsikeskeiseen kasvatukseen, joka sisältää vanhempien asettamia rajoja. Vanhempien pitää olla kiinnostuneita lapsensa asioista, lapsia pitää kannustaa ja heidän kanssa täytyy keskustella. Vuoden 1994 perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan oppilas olisi osaava ja harkitseva kuluttaja. Tavoitteena oli kyky arvioida kulutusvalintoja sekä ymmärrys valintojen vaikutuksesta oppilaan omaan elämään ja ympäristöön. Oppilaan katsottiin tarvitsevan tietoja tuotteista, tuoteturvallisuudesta, tavaroista ja palveluista, jotta hän olisi arvostelukykyinen ja vastuullinen kuluttaja. Kuluttajakasvatuksessa oppilaita ohjattiin huomaamaan kansalaisen vaikuttamismahdollisuuksia.

Jos verrataan opetussuunnitelman perusteita ennen vuoden 2014 uudistusta, näkyy talouskasvatuksessa arvojen muutos. Vuoden 1985 opetussuunnitelman perusteissa korostetaan rahan säästämistä ja taloudellisuutta, kun taas vuosien 1994 ja 2004  perusteissa  puhutaan  rahankäyttösuunnitelmasta. Nyt voimassa olevan opetussuunnitelman laaja-alaisen osaamisen tavoitteet edellyttävät opetusta, joka tähtää itsestä huolehtimisen ja arjen taitoihin. Opetus kehittää kuluttajataitoja, kohtuullisuutta, jakamista ja säästäväisyyttä sekä harjaantumista kestävän elämätavan mukaisiin valintoihin.

Koko kuluttajuuden kenttä, kaupallinen viestintä, taloudenhallinta ja ostaminen ovat digitalisoituneet 2020- lukua kohden mentäessä. Kulutus perustuu sopimuksiin ja kodin toiminnat ovat palvelullistuneet. Samalla näyttää siltä, että yhteiskunnassa vallitsee kasvatustyyli, jossa luovutaan auktoriteetista ja lapset halutaan itsenäistää varhain.

Eletään monitahoisessa sopimusyhteiskunnassa, jossa lapset joutuvat itse valitsemaan ja päättämään asioista, jotka kasvattajan pitäisi päättää. Ihanne, että kasvatuksessa rajat asetetaan neuvottelemalla, on epälooginen. Kasvattaja ja kasvatettava eivät ole tasavertaisia neuvottelukumppaneita eikä lapsi voi toimia markkinoilla täysivaltaisena kuluttajana.

Vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteissa perinteiset 1970-luvun taloudellisuuskasvatus ja 80-luvun kuluttajakasvatus sisältävät sekä yrittäjyyttä että arjen hallintataitoja. On selvää, ettemme kuluttajina pärjää pelkästään näillä perinteisillä taidoilla. Tarvitsemme yhä enemmän monilukutaitoa, tieto- ja viestintäteknistä osaamista sekä kestävän tulevaisuuden rakentamistaitoja.

Kuluttajakasvatus sisältyy nykyään kaikkeen osaamiseen ja siksi sen pirstaloituminen tai kokonaan unohduksiin jääminen on opetuksessa riski. Tarvitaan uudenlaista ajattelua ja tutkimusta digitaalisen ajan kuluttajuudesta ja siinä tarvittavasta monipuolisesta osaamisesta.

Nykyaikainen oppimiskäsitys tähtää aktiiviseen toimijaan. Millainen on sitten 2020-luvun kuluttajakäsitys? Kasvatammeko meille tarjottavasta loputtomasta valikoimasta valitsevia kuluttajia, ja valinnoillaan omaa itseään miellyttävää yksilöitä? Vai tuottaako opetus yhteisön jäseniä, jotka osoittavat vastuullisuutta, ymmärrystä ja joustavaa tiedon omaksumisen kykyä jatkuvasti muuttuvassa toimintaympäristössä?

Inspiraation ja tiedon lähteinä:

Pekka Rokan väitöskirja: https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66741/978-951-44-8456-8.pdf?sequence=
Minna Aution luento: http://muntalous.fi/wp-content/uploads/2014/12/kuluttaminen-osana-nuorten-identiteettic3a4-minna-autio.pdf
Martti Helströmin blogi: http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2012/12/kotikasvatuksesta-osa-2.html

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila pohtii Yle:n haastattelussa ”Kasvatus voi olla pahimmillaan vallan väärinkäyttöä”, kuka käyttää valtaa perheissä – lapset vai vanhemmat. Asiat, joista Kurttilan blogissa puhutaan liittyvät vahvasti kuluttamiseen. Kyse on siitä, millainen on vanhemmille tarjottu mielikuva hyvästä lapsuudesta, millaisia sosiaalisia paineita syntyy omistamisesta, miten käsitellä kaupallista viestintää ja kuinka kasvattaja kestää lapsen pettymykset. Kurttila on huolissaan myös lasten avuttomuuden lisääntymisestä ja vaatii vanhemmilta korjausliikkeitä kasvatukseen.

”Meillä on syntymässä avuttomien lasten sukupolvi, joiden toimintakyky on heikko. Itseluottamus valloittaa maailma ei kasva ministeritasoisessa kotien kuljetuspalvelussa. Tai suojelussa, jossa lapsi muuttuu avuttomaksi eikä luota enää itseensä ja ympäristöönsä. Vanhempien pitäisi tässäkin luottaa sekä lapseen että kasvuympäristöön.”

Aikuisen elämän hallinnan valmiuksia ovat yhdessä elämisen ja kasvattamisen taidot. Osa ihmisistä on vaarassa syrjäytyä, jos heillä ei ole riittäviä tietoyhteiskunnan vaatimia valmiuksia. Perheet kärsivät somen luomista kulutuspaineista ja digitaaliset laitteet pommittavat jatkuvalla kaupallisella viestinnällään. Kasvattajana – niin kodeissa kuin kouluissa – tarvitsemme ainakin näitä taitoja: tiedonhallinta- ja medianlukutaitoa, neuvottelu- ja argumentointitaitoa, taloustaitoa, kuluttajan oikeudellista ja eettistä tietoa, kulttuurista tietoa, ajattelun joustavuutta, itsensä johtamisen taitoa sekä kykyä elinikäiseen oppimiseen.

Missä nämä elämisen valmiudet syntyvät ja kehittyvät? Ihmisellä on syvään juurtunut ajatus, että kotiin liittyvät asiat opitaan kotona ja kodin kulttuurin kautta. Kasvatusperinteemme, jonka pohjalta olemme toimineet vuosituhansia, on ollut mutkatonta aina silloin, kun yhteiskunnan muutokset ovat olleet hitaita.

Koulutusjärjestelmämme on viime vuosikymmeninä huolehtinut uusien tai kodin ulkopuolella tarvittavien taitojen opettamisesta. Parikymmentä vuotta sitten kotitalouden oppiaineeseen kuulunut perhekasvatus poistettiin ja tilalle tuli uusi oppiaine terveystieto, joka käsittelee ihmisen kasvua ja kehitystä. Toivottavasti se myös ohjaa vanhemmuuteen ja  kasvattajaksi.

Miten syntyy lapsen hyvä digi-arki?

Vanhemmuuteen on tähän asti opittu periaatteella: tehdään niin kuin suvussa on ollut tapana. Nykyään vanhemmuutta ohjaa media ja kaupalliset viestit. Mainosten ohella tarvitsemme ajanmukaista ja puolueetonta viestintää lapsen kasvusta ja kehityksestä sovellettuna digiaikaan. Kuka siis valmentaisi huoltajia ja aikuisia älyarkeen?

Jokaisen vanhemman on parhaan kykynsä mukaan pohdittava, millainen on älylaitetta käyttävän lapsen sellainen arki, joka on toivottu ja tavoiteltu. Itse on päätettävä, miten kasvattaa ja millaisia kasvatustavoitteita asettaa. Kun aikuinen antaa lapsen käyttöön älylelun tai hyödyntää paikkatietoon perustuvaa seurantaa, hän joutuu pohtimaan vastuullisuutta ja eettisyyttä, sillä tietoverkkoon liittymisellä on monenlaisia seurauksia. Digilaitteiden käyttö lapsenvahtina tai viihdykkeenä ei ole kasvatusta. Lapsi kaipaa edelleen aikuisen läsnäoloa, rajoja ja rakkautta. Heidän kasvattajansa tarvitsevat voimaannuttavaa ohjausta.

Kuluttajuus on aina ollut osa kodin arkea. Arjen rutiineissa tottumukset ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Nyt olemme vedenjakajalla, enää emme voi kasvattaa niin kuin suvussa on ollut tapana, vaan päätelaitteet, palvelut ja sovellukset ovat läsnä kodissa koko ajan ja niiden kanssa elämään oppiminen vaatii kasvattajalta tietoista kasvattajuutta ja vahvaa vanhemmuutta. Seuraavassa 90-luvulla syntynyt Ella Airola pohtii yhdessä elämisen muutosta oman sukupolvensa näkökulmasta.

Sosiaalinen media kotitaloudessa – lisääkö vai vähentääkö se sosiaalisuutta?

Sosiaalisen median käyttö kotona nähdään sekä uhkana että mahdollisuutena. Mediasta voi lukea, että ’’Sosiaalinen media auttaa ehkäisemään kotona asuvien vanhusten yksinäisyyttä’’ ja toisaalta ’’Näin sosiaalinen media voi aiheuttaa masennusta’’. Kaikkia sosiaalisen median tuomia muutoksia on myös vaikea arvottaa entiseen nähden parempina tai huonompina. Tavat toimia ovat vain erilaisia kuin ennen.

Vuorovaikutuksen rytmi on aivan uudenlaista ja siitä irrottauduttuakseen täytyy jopa keksiä tekosyitä.

Perheen yhteiset hetket

Omassa lapsuudessani perheemme vaihtoi päivän kuulumiset kokoontuessamme yhteen iltaruoan äärelle. Nykyisin päivän tapahtumia kerrotaan pitkin päivää perheen yhteisessä ryhmäkeskustelussa WhatsAppissa tai Messengerissä. Toki kuulumisten oikea-aikainen vaihtaminen olisi ollut mahdollista myös ennen älypuhelimien pikaviestipalveluita, ihan perinteisellä tekstiviestillä. Pikaviestipalvelut ovat kuitenkin tekstiviesteistä poiketen ilmaisia ja mahdollistavat juurikin ryhmien luomisen.

Toisaalta aina ei edes tarvitse osoittaa viestiään erityisesti perheelleen tai tietylle kaverille, vaan päivän kohokohta tulee helposti jaettua visuaalisessa muodossa Instagramissa tai Spanchatissä tai tarinan muodossa Facebookissa. Keskustelu tapahtumasta käydään julkaisun yhteydessä eikä siihen välttämättä enää palata kasvotusten.

Ruokailun lisäksi perheen yhteisiin hetkiin kuului aikaisemmin illan tv-visan tai perheystävällisen sarjan seuraaminen koko porukalla. Nykyisin tv-kanavien ja tilausvideopalveluiden omat sovellukset mahdollistavat ohjelmien katsomisen lähes miltä tahansa älylaitteelta minä hetkenä hyvänsä. Harva siis enää kiirehtii tv:n ääreen tietyllä kellon lyömällä, vaan vetäytyy mieluummin omaan rauhaansa itselleen parhaalla hetkellä.

Naapureiden yhteisöllisyys

Lapsena vapaa-aikani kului pitkälti naapurin lasten kanssa. Meillä oli tapana mennä koputtamaan kaverin ovelle ja kysyä ’’Voiko Katariina olla?’’. Kerran onnistuimme menemään niin ristiin, että olimme yhtä aikaa toistemme kotien ovella kysymässä samaa kysymystä. Enää tätä erehtymisen vaaraa ei ole, sillä olen kuullut, että myös kaverusten huoltajat hyödyntävät pikaviestipalveluiden ryhmä-ominaisuutta. Ryhmässä voi helposti kysyä lapselleen luistelu- tai hiekkalaatikkoseuraa.

Sosiaalinen media on muuttanut kanssakäymistä naapureiden kanssa muutenkin kuin leikkiseuran haussa. Asuinalueen Facebook-kirppikset ja Naapuriapu-ryhmät ovat jopa aktivoineet mahdollisesti muuten niin omaan asuntoon sulkeutunutta elämää. Sosiaalinen media madaltaa kynnystä ja tekee yksinkertaisemmaksi kysyä kiinnostaisiko jotain käyttämättömäksi jäänyt leipäkone tai saisiko lampun vaihtoon apua.

Liika on liikaa

Sosiaalisesta mediasta voi inspiroitua, mutta se voi myös luoda paineita ja kateellisuutta. Kun et millään keksi, mitä tekisit lounaaksi, on sosiaalinen media täynnä ruokabloggaajia, -vlogaajia ja -instagrammaajia. Kun lähdet etsimään sopivaa reseptiä, haasteena on oikeastaan enää valinnan vaikeus. Asukuvat, juuri remontoidut asunnot ja puhtaan valkoinen lemmikkikoira saattavat nekin inspiroida, mutta monesti niistä saattaa syntyä tunne, että itseltä puuttuu jotain tai on ihmisenä riittämätön.

Julkisuudessa on ollut erilaisia tempauksia sosiaalisen median käytön rajoittamiseksi. On ehdotettu offline-aikaa klo 22 jälkeen ja sosiaalisesta mediasta vapaata kuukautta. Kaverini kertoi, että hänen kotonaan on tällä hetkellä käynnissä ’’Yksi laite kerrallaan’’ -haaste. He yrittävät siis esimerkiksi välttää selaamasta puhelintaan samalla kuin katsovat ohjelmaa läppäriltä. Havahduin siihen, että tähän on todella tultu. Vuorovaikutuksen rytmi on aivan uudenlaista ja siitä irrottauduttuakseen täytyy jopa keksiä tekosyitä.

Miten sinä koet sosiaalisen median muuttaneen elämääsi? Jatketaan keskustelua KukaKasvattaaKetä -facebookryhmässä.

Minkä teeman ympärille kuluttajuutta ja arjenhallintaa käsittelevä oppitunti tai monialaisen oppimisen kokonaisuus kannattaa rakentaa? Kotitalouden oppiaineessa usein käytetty teema on asumisen suunnittelu, jossa käsitellään nuoren itsenäiseen elämään liittyviä asioita. Se sopii parhaiten yhdeksäsluokkalaisille. Opettajien kannattaa tehdä yhteistyötä, koska teema on laaja ja siinä saavutetaan monen oppiaineen ja laaja-alaisen osaamisen tavoitteita.

Asumiseen perehtyessään nuoret kohtaavat runsaasti kaupallista sisältöä. Tätä sisältöä pitää käsitellä mainonnan- ja medialukutaidon menetelmin. Samalla kun oppilaat käyttävät verkkoa tiedonhakuun, opetuksessa opetetaan, että hakukoneet (esimerkiksi Google) toimivat kaupallisin periaattein kuten vertailusivutkin. Bloggaajat, tubettajat ja muut somettajat tekevät kaupallista yhteistyötä yritysten kanssa, mitä opetuksesa on tarpeen korostaa.

Kun asumisessa tarvittavista hankinnoista puhutaan oppilaiden kanssa, hinta ja laatu tulevat ensimmäisenä mieleen. Pystyykö ne maksamaan heti vai tarvitaanko lainarahaa? Mitä sohva maksaa osamaksulla tai muulla luotolla? Näitä talousopetuksessa tutuiksi tulleita asioita on edelleen tärkeä käsitellä opetuksessa. Kansalaisten velkaantuminen on iso yhteiskunnallinen ongelma, joten ei pidä unohtaa kulutusluottojen hintojen arviointia ja säästämisen merkitystä.

Budjetoinnin opettaminen lähtee liikkeelle sopimuksen ymmärtämisestä. Asumiseen liittyvät palvelut ovat joukko sopimuksia, joiden mukaan maksetaan toistuvia kuluja: vuokra, sähkö, vakuutus, mobiili- ja laajakaistaliittymät, viihdepalvelut. Eikä pidä unohtaa harrastusten kuluja! Sopimukset ovat talouden hallinnan perusta. Isojen kauppojen tarjoama vaihto- ja palautusoikeus on hämärtänyt sen tosiasian, että tavaroiden ostaminen on kauppasopimus, joka sitoo. Oppilaille annettavassa tehtävässä hankintojen yhteenlasketun summan perusteella voidaan arvioida, minkä arvoinen on kodin esineistö, mikä tieto tarvitaan esimerkiksi vakuutusta otettaessa.

Kun elämisen ja asumisen kuluja arvioidaan syvällisemmin, kannattaa vetovastuuta tarjota matematiikan opettajalle ja yhteiskuntaopin opettajalle. Hintojen tutkimisen lisäksi tarkastellaan sopimuksia ja niihin liittyviä sopimusehtoja. Määräaikainen vai kestosopimus? Oppilaiden on tärkeää oppia laskemaan omat vuosi- ja kuukausimenonsa sekä mahdolliset korot.

Käteisen ja sähköisen maksamisen muodot pitää tuntea. Oppilaiden on tarpeen osata arvioida maksamistavan valinnan vaikutuksia lopulliseen hintaan, reklamointimahdollisuuksiin ja turvallisuuteen.

Ostoprosessin opettamisen viimeisessä vaiheessa on kyse niistä taidoista, joita tarvitaan, kun kaupanteossa jokin meni pieleen. Jos hankituissa tuotteissa tai palveluissa on vikaa, laskut ovat virheellisiä, toimitus on myöhässä tms., niistä on osattava tehdä kuluttajavalitus eli reklamaatio.

Kuluttajakasvatus on mediakasvatusta, talouskasvatusta, oikeuksien ja vastuiden tuntemista sekä kestäviin valintoihin oppimista. Asumisen ympärille syntyy loistava oppimiskokonaisuus, mutta siihen tarvitaan oppiaineiden välistä yhteistyötä.

Älylaitteiden ja tietotekniikan käyttäminen kuuluvat arkeemme. Opetuksen, kasvatuksen ja elinikäisen oppimisen kannalta suurin haaste on, että osa ihmisistä syrjäytyy, jos heillä ei ole riittäviä tekoälyyn perustuvan tietoyhteiskunnan vaatimia viestintä- ja arjenhallintavalmiuksia.

Lapset tarvitsevat valmiuksia digimaailmassa toimimiseen, koska ei ole olemassa diginatiiveja, jotka oppisivat kaiken itsestään. Sen sijaan, että pohdimme ruudun seurannan määrää ja asetamme tuntirajoituksia, olisi tarpeen pohtia sitä, mitä tekoälyn toiminnasta ja verkossa olemisesta opetamme sekä minkälaisia verkkokäyttäytymisen ja kuluttamisen malleja lapsille annamme.

Sosiaalisessa mediassakin meillä on edelleen luolaihmisen tunne-elämä. Verkkokaupassa, somessa, sisältö- ja viihdepalveluissa ym. surffaava kuluttaja, ”kaksijalkainen nisäkäslaji”, on kyennyt kehittämään ihmeellisen koukuttavia ja houkuttavia tuotteita ja palveluita.  Silti sen kivikaudella kehittynyt fysiologia ja mieli laahaavat ainakin 10 000 vuotta jäljessä. Elimistömme ja havaintomaailmamme ovat edelleen viritetty elämään luonnossa, hyökkäämään ja puolustautumaan tai estämään aliravitsemus ja pääsemään mahdollisimman helpolla – aina kun vain mahdollista. Siksi uudenlaiseen teknologiaan perustuvassa ympäristössä eläminen on tuonut mm. seuraavia kielteisiä ilmiöitä: lihomme, kärsimme tuki- ja liikuntaelinten sairauksista sekä tarkkaavaisuuden ongelmista ja kiusaamisesta.

Ruoan osalta meillä on kokemusta teollisen tuotannon ja markkinoinnin vaikutuksista.  Lihavuus tuli länsimaissa epidemiaksi, kun teollisesti tuotetut hyvin suunnitellut herkut alkoivat nopeasti yleistyä 30-40 vuotta sitten ja ihmisen kivikautinen fysiologia yllätettiin. Nyt digitaalisella palvelumuotoilulla on näytön paikka, jotta samanlaista uhkaa hyvinvoinnille ei syntyisi henkisen ravinnon ja tiedon osalta.

Lapset ja heidän huoltajansa tarvitsevat ohjausta ja mallia hyvistä digikäytänteistä. Jo pelkästään laitteiden arviointi on mahdotonta ilman tietoa. Pitäisikö digitaalisuuden käyttöönottoon laatia hyvinvointiohjeita ravitsemussuositusten tapaan?

Digitaalisessa maailmassa lapsi tarvitsee edelleen aikuisen läsnäoloa, sillä digilaitteiden käyttö lapsenvahtina ei ole kasvatusta. Digikasvattaminen ei sinänsä poikkea menneen ajan kasvattamisesta; ennen vanhemmat lukivat satuja ja pelasivat lasten kanssa, nyt digitaalinen laite on väline siinä missä pelilauta tai kirjakin. Lapsen kanssa voi hyvin tutustua uusiin viihteen muotoihin, kokea yhdessä pelin tai videon tunnelma, pohtia median sisältöä ja tuumailla, miksi sisältö on tehty, kuka sen on tehnyt ja mitä sillä halutaan kertoa.

Entä kaupanteko, jakaminen, vaihdanta ja eri valuuttojen arvo? Ne ovat nyt myllerryksessä. Ehkä niitä opettaessa pitäisi miettiä sellaisia ikiaikaisia ihmisen toimintaperiaatteita ja sivistystä, joita tarvitsemme eläessämme yhteisön jäseninä. Vaikka kaikki muuttuu, ei mikään muutu?

Digihuumassa on hyvä muistaa, että lapsuutta eletään monenlaisessa maailmassa. Varallisuus määrittää taitojen syntymistä, mutta tottumukset syntyvät, kun laitteita käytetään kotona. Tässä voi jälleen hyödyntää ravitsemuksen tutkimuksen kokemuksia. Aikuisten syrjäytyneisyys ja heikko sosiaalinen asema lisäävät lasten lihavuusongelmaa perheissä, koska huoltajilla on heikommat valmiudet ohjata lapsiaan. Tarvitaan jatkuvaa panostusta perusopetukseen ja elinikäiseen oppimiseen sekä lasten eriarvoisuuden vähentämiseen.

Kolmisen vuotta sitten pohdiskelin tässä blogissa, miten kotitöiden puurtaminen on muuttunut itsepalveluyhteiskunnassa ahertamiseksi. Viikko sitten järjestimme Älykoti-tilaisuuden yhteistyössä Helsingin yliopiston kotitalousopettajien opetussuunnan kanssa, jossa keskustelimme mm. kodeissa tehtävien päätösten taloudellisesta merkityksestä.

Keynote- puhujamme Saara Taalas totesi, että talous on nostettava kotitalouden ytimeen ja osaamisen kulmakiveksi. Ruokahuollosta, puhtaudesta ja lastenkasvatuksesta huolehtiminen ovat edelleen kodin ydintoimintoja, mutta kotitalouksissa tehtävä työ on muuttunut paljon.

Palveluiden käyttö on lisääntynyt. Kodin ajankäyttöön on tullut sekä passiivinen että aktiivinen ”klikkailu” – tykkäämme, jaamme ja tilaamme. Toimintoihin median ääressä kulutettiin jo kolme vuotta sitten niin paljon aikaa, että jo silloin tarjosin uutta käsitettä ”kotien palkaton markkinointityö”. Muutamassa vuodessa algoritmien ja sisältömarkkinoinnin muodot ovat monipuolistuneet niin, että voimme todeta, että kotitaloudet ovat alustatalouden palkattomassa datatyössä.

Kotitaloudet valjastettuna alustatalouden palkattomaan datatyöhön
Digitaalisuus on tuonut mukanaan alustat ja sovellukset, jotka mahdollistavat uudenlaista toimintaa. Siitä käytetään sellaisia käsitteitä kuin jakamistalous, alustatalous ja tilaustalous. Osallistumme alustojen palkattomaan datatyöhön luullakseni melkein kaikki – tavalla tai toisella, tiedostaen tai tietämättämme. Hakukoneet jauhavat tiedonhaustamme ja tekemisistämme markkinakelpoista dataa, jaamme sosiaalisessa mediassa erilaisten tuotteiden ja palveluiden hauskoja tietoiskuja ja kaupallisia tiedotteita. Tykkäämme ja pelaamme pelejä, ja kerromme muille hassun hauskat testien tuloksemme.

Kaiken palkattoman datatyön teemme ilopalkalla ja vapaaehtoisesti. Suostuisitko reaalimaailmassa koekaniiniksi tai esimerkiksi jakamaan omaan naapuristoon mainoslehtisiä ilman rahallista korvausta?

Paljonko enemmän yritys olisi joutunut maksamaan, jos se olisi postitse jakanut tutuillesi saman määrän kaupallisia tiedotteita kuin sinä somen kautta? Mitä maksaisi perinteinen kuluttajiin kohdistuva haastattelututkimus verrattuna hakukoneiden meistä keräämään dataan.

Mainonnan jakamisen ohella luovutamme somen testeissä ja sivustovierailuilla markkinoijille hyödyllistä tietoa itsestämme ja kulutustottumuksistamme. Annamme kaiken tämän yritysten käyttöön ja edelleen myytäväksi.

Vastineeksi avoimuudestamme ja palkattomasta datatyöstä saamme tässä alustatalouden itsepalvelukulttuurissa ”ilmaiset” palvelut. Opetuksen näkökulmasta asia on monimutkainen ja haastava. Tästä uudesta taloudesta voi riippua maamme talous. Toisaalta kysymys on siitä kulttuurista, jota yhdessä luomme.

Samaan aikaan verkossa toimii myös rahallista korvausta vastaan klikkailevia toimijoita mm. trolleja. Myös tubettajat ja bloggarit ovat oma joukkonsa kaupallisesta viestinnästä ansiota saavia toimijoita.

Onko opetuksessa aika puhua alustataloudesta ja datasta?

Kuluttajakasvatus ja kuluttajuus lienevät niitä asioita, joihin verkko on vaikuttanut kaikista eniten. Uusissa ympäristöissä kuluttamiseen liittyvät lainalaisuudet sekä oikeudet ja vastuut voivat tuntua hämärtyvän, silti myös verkossa pätevät samat säännöt ja arvot kuin offline kuluttajuudessakin.

Datasta on tullut uusi vaihdon väline, jota on tarpeen opettaa yhteiskuntaopin osana ja sen rinnalla, kun talouskasvatuksessa puhutaan rahasta. Kotitalouden oppiaineessa on puhuttu perinteisesti palkattomasta kotityöstä, mutta mikä on palkattoman datatyön osuus kotien ajankäytössä ja palveluiden valinnassa ja hankinnassa?

Yhä tärkeämpää on oppia toiminaan tietoisena tiedon ”levittäjänä ja henkilökohtaisten tietojen kerääjänä ja luovuttajana”.

Kuka asuu älykodissa?

Taina —  29.9.2017

Älytalo toimii niin kuin siellä asuvat ihmiset haluavat, sillä koti opetetaan asukkaidensa tavoille. Älykäs asuminen voidaan pilkkoa kolmeen tekijään: asumiseen, talotekniikkaan ja asuinalueiden rakentamiseen. Kaikkien edellä mainittujen kohdalla puhutaan nykyään älyasumisesta ja automaatiosta.

Älykodeista, eli kodeista joissa on runsaasti älykästä kodissa käytettävää teknologiaa, on puhuttu jo 20 vuotta, mutta lopullista läpimurtoa ei ole vielä tapahtunut. Suomessa kotitalouksista arvioidaan noin prosentilla olevan älykkääksi luokiteltava koti, jos määritelmänä käytetään pelkästään asunnon teknisiä ominaisuuksia.

Verkkoyhteys tuo kotiin kaksisuuntaisen tietovirran
Älykotien vähäisesta määrästä huolimatta elämme kodeissamme älyteknologian ympäröimänä. Tilastokeskuksen mukaan marraskuussa 2016 lähes jokaisesta Suomen 2,6 miljoonasta kotitaloudesta löytyy vähintään yksi matkapuhelin. Tietokonetta ja internetyhteyttä vailla on enää runsaat 10 prosenttia talouksista. Matka­puhelimet ovat valtaosin älypuhelimia. Kuitenkin perinteinen lankapuhelin oli yhä käytössä yhdellä kymmenestä taloudesta. Yleisiä ovat myös erilaiset päälle puettavat älylaitteet: aktiivisuus­ranneke, älykello, älylasit, älypaita jne. Joka viidennen talouden jäsenillä oli puettavia älylaitteita käytössä marraskuussa 2016.

Pöytätietokoneen on syrjäyttämässä kannettava tietokone ja tabletti. Älypuhelimien, tablettien ja läppäreiden kylkiäisenä on yleistynyt liikkuva laajakaista eli mobiililaaja­kaista, joka oli jo kahdella kolmesta taloudesta. WLAN-lähiverkko löytyi lähes yhtä monesta taloudesta. Nämä tuovat palvelut kuluttajien käyttöön missä ja milloin vain -periaatteella.

Data kulkee verkossa kun laitteet kommunikoivat
Kodin ja toimintaympäristön laitteet verkottuvat kodin ulkopuolelle ja kuluttajien tiedoista rakentuu big dataa, eli tietoa, jota kertyy lukuisista eri lähteistä kuten aika- ja paikkatiedoista, navigointipalveluista, verkkosivustojen lokitiedoista, asiakaspalautteesta, arvosteluista sekä sosiaalisen median sisällöstä.

Datasta on tullut älykkään toiminnan moottori, ja yritykset oivaltavat sen keskeisen roolin ja arvon. Muutos on valtava.

Murroksessa ei ole kyse pelkästään kodeissa käytettävästä teknologiasta – samalla muuttuvat kuluttajille tavaroita ja palveluita tuottavien yritysten liiketoimintamallit, toimintatavat ja kulttuuri.

Kuluttajat tuottavat dataa, joka synnyttää myös uutta liiketoimintaa. Vaikka emme asuisi erikseen suunnitellussa älykodissa, kotitalouden toiminnasta eri älylaitteilla kerätty data on suurennuslasin alla. Miettimisen aiheita ovat esimerkiksi:

  • Miten yritykset hyödyntävät meistä kerättyjä nykyisiä datavarantoja?
  • Millä tavoin meistä voi kerätä tai ostaa uutta dataa?
  • Miten meistä kerättyä dataa voi jalostaa?
  • Mitä saan vastineeksi datan antamisesta valmistajalle tai palveluntuottajalle?
  • Mitä raportit paljastavat kodin ja sen asukkaiden toiminnasta?
  • Miten voimme hyödyntää itsestämme kerättyä dataa (Mydataa) ja kuka kerätyn datan omistaa?

Älykodin asukkaaksi siirrymme pikku hiljaa. Otamme huomaamatta esine esineeltä käyttöömme älykkäät tuotteet ja laitteet kodin toimintoihimme.

Älykodissa asumme me kuluttajat, joiden dataa hyödynnetään meille suunnatussa markkinoinnissa ja räätälöidyissä palveluissa. Ehkä muutaman vuoden sisällä joko me kuluttajat itse tai markkinoiden keräämä data opettaa kodin laitteet asukkaiden tavoille.

Viime viikolla julkaisimme kotitehtäväpankin, joka on tarkoitettu kaikkien oppiaineiden käyttöön. Kotitehtävät on erikseen mainittuna erityisesti kotitalouden opetussuunitelman perusteissa. Kotitehtäväpankin avulla voi kotitalouden oppiaineessa tehdä kuluttajasisältöjen opettamisen helpommaksi.

Kuluttaja- ja talousosaamisen tavoitteisiin vastaaminen voi tuntua joskus opettajasta hankalalta. Kuluttajateemoilla on taipumus hävitä ja unohtua ruoanvalmistuksen ja leipomisen opettamisen tuoksinassa. Kuitenkin aina, kun käytetään ruokaohjeita, on siinä läsnä esimerkiksi mainonta ja kaupallinen viestintä. Kun käytetään kodinkoneita ja ruoanvalmistuslaitteita, voidaan siinä ohessa puhua tavaroiden virheistä ja takuusta. Ruokaostosten yhteydessä voidaan puhua maksamisesta siinä missä ravintosisällöistäkin.

Myös Hille Janhonen-Abruaquah lähestyi samaa teemaa tässä blogissa julkaistulla kirjoituksellaan ”Mitä minun pitäisi opettaa kuluttamisesta?” Hän ehdottaakin kuluttajakasvatuksen näkyväksi tekemistä “Kuukauden kuluttajateemalla”. Kymmenen teemaa nostavat esiin kuluttajuuteen olennaisesti kietoutuvat asiat. Kuukauden aikana eri vuosiluokilla ja eri opetuskertojen yhteydessä tarkastellaan kuukauden teemaa kuhunkin opetuskertaan sopivalla tavalla.

Opettajalle on tarjolla muutakin tukimateriaalia. Teimme yhteistyössä Opetushallituksen kanssa Edu.fi-sivustolle kuluttajakasvatuksen aineistoa jo syksyllä 2015. Siinäkin kantava ajatus on, että kuluttajuus on mukana kotitalousopetuksen jokaisella oppitunnilla. Kotitalousopetuksen kuluttaja- ja talousosaamisen (S3) kokonaisuus muodostuu eheäksi, kun sitä toteutetaan yhdistettynä kahteen muuhun kotitalouden sisältöalueeseen ruokakasvatukseen (S1) sekä asumiseen ja yhdessä elämiseen (S2).

Opetushallituksen kanssa tehdyn aineiston yhtenä näkökulmana on kotitalouden kuluttajaosaamisen kehittyminen ikäkausittain. Aineistossa esiteltyä kehystä voi käyttää kuluttajakasvatuksen oppimisjatkumon suunnitteluun eri vuosiluokille.

Älylaitteet valtaavat markkinat laite laitteelta. Mitkä tahansa kodin esineet voivat olla verkkoon kytkettyjä älylaitteita, niin kodinkoneet kuin lelut, lattiat ja sängyt. Samalla kun ostat laitteen, ostat myös palvelun. Älykodin laitteiden ja palveluiden taustalla on kasa sopimuksia. Kuten palvelut, myös sopimukset ovat pääasiassa verkossa.

Ennen sopimuksen hyväksymistä kuluttajalla on vapaus valita ja kilpailuttaa palveluita. Kuluttajan vapaus valita erilaisten laitteiden ja palveluiden kirjosta on kuitenkin näennäinen, jos tarjolla on ainoastaan älylaitteita. Lopulta tulemme siihen, ettei kuluttajalla ole muuta vaihtoehtoa kuin ostaa älylaite, joka on kytketty internetiin.

Sopiminen uudenlaisena kotitaloustaitona
Kodin älylaitteet eivät ole henkilökohtaisia samalla tavalla kuin älypuhelin. Älyjääkaapit, älypesukoneet ja muut älylaitteet hankitaan usein kodin yhteiskäyttöä varten. Asukkaiden tulee päästä sopuun siitä, kenen kanssa ja millaisin käyttöehdoin yhteiset sopimukset solmitaan.

Älylaitteet voidaan hankkia yksittäin tai pakettina, joka sisältää useampia laitteita ja palveluita. Ennen sopimuksen hyväksymistä on hyvä selvittää uuden palvelun yhteensopivuus muiden kodin laitteiden kanssa.

Valintojen tekeminen ja sopimusviidakon hallinta on osa arjen hallintaa. Kuluttaja on seuraavien kysymysten äärellä:

  • Mitä tarvitsen aktiiviseen käyttöön?
  • Mistä kaikesta kannattaa sopia?
  • Minkä suuruinen on kuukausibudjettini?
  • Mihin kaikkeen on varaa?
  • Mitä seurauksia on sillä, jos päivittäiseen elämään vaikuttava palvelu lakkaa yllättäen toimimasta?

Tarvitseeko kuluttaja avukseen sopimusavustajan?
Sopimus on sitoumus käyttöehdoista. Tiedosta ensin omat tarpeesi ja käyttötapasi ja vasta sen jälkeen voit aidosti arvioida sopiiko älylaite ja palvelu sinulle.

Yksi keskeinen asia sopimuksessa ovat palvelun hinta ja maksamisen ehdot. Sopimuksen seurauksena tulee lasku perässä tai maksu veloitetaan välittömästi.

Palveluiden käytöstä ei välttämättä veloiteta rahaa, vaan myös data voi olla vaihdon väline. Sopimuksissa pitäisi olla maininta siitä, jos älylaite kerää käyttötietoja, joita valmistaja hyödyntää jatkossa analytiikassa ja markkinoinnissa. Kerätyn datan avulla valmistajat voivat tehdä yksilöllisempiä ja paremmin kuluttajan tarpeita vastaavia laitteita.

Vakioidun tuotteen sopimus on sama kaikille. Personoitujen, jatkuvasti muuntuvien palveluiden sopimukset ovat monimutkaisempia, kuten jääkaapin, joka tuntee ruokailutottumuksesi.

Kuluttajan kannattaa katsoa sopimuksesta, kenellä on vastuu tietoturvasta ja palvelun päivityksistä. Näillä on vaikutusta laitteen turvallisuuteen. Kuluttajan on myös tärkeä ottaa selvää miten, milloin ja millä hinnalla sopimus on mahdollista irtisanoa ja palvelu vaihtaa toiseen. Määräaikaisessa sopimuksessa on omat erityispiirteensä. Määräaikaista sopimusta ei voi muuttaa eikä irtisanoa sen voimassa ollessa.

Kuluttajalla tulee olla taito tulkita sopimusehtoja. Sopimusten lukutaitoa on mahdollista sisällyttää koulun opetukseen (esim. laaja-alaisen osaamisen arjen taitojen kokonaisuudessa L3) tai sitä voi oppia huoltajilta. Monimutkaisten sopimusten kanssa niin nuoret kuin kokeneemmatkin kuluttajat saattavat tarvita ulkopuolista apua. Kaikilla apua ei löydy lähipiiristä – voisiko sopimusavustaja olla tulevaisuuden ammatti?