Nuori kollegani kannusti minua kirjoittamaan kuluttajakasvatuksen historiasta. Niinpä ryhdyin toimeen.

Kuluttajakasvatus yhdistetään usein talouskasvatukseen. Minna Autio kertoi ”Mun Talous” -verkoston luennossaan, että talouskasvatuksen, kotitalousopetuksen ja talouskoulujen historia alkaa jo 1800-luvulta.

Katri Laine vuonna 1927 toteaa: ”Tilikirjasta sitten nähdään, paljonko edellisenä vuonna on kulunut erilaisiin kodin tarpeisiin… Kun niin menettelemme, riittävät rahamme aina.”

Kuluttajakasvatus ja talouskasvatus yhdistetään usein myös säästäväisyyskasvatukseen, koska säästäväisyys oli 1940-luvulla kasvatuksen päätavoitteita. Vielä tänä päivänä kuluttajakasvatus yhdistyy ajatukseen, että siinä opitaan hillitsemään rahankäyttöä. Vaikka jo 1960-luvullakin puhuttiin taloudellisuuskasvatuksesta, oli vielä tuolloin kodeissa vallalla autoritäärinen kasvatus, jota leimasi ajattelu, jonka mukaan lapsen tahto on vanhemman taskussa, eivätkä lapset käyttäneet tai päättäneet rahasta.

Kulutusyhteiskunta alkoi muuttaa suomalaisten elämää 1970-luvulla ja suurten ikäluokkien aikuistuttua kuluttaminen muuttui arkiseksi itsestäänselvyydeksi. Myös lastenkasvatuksen murros ajoittuu 1970-luvulle, jolloin syntyi kuluttajakasvatus-talouskasvatus. Tarve kasvatukselle lisääntyi, kun yksityinen kulutus oli kolminkertaistunut Suomessa 1940-luvun lopulta 1970-luvun loppuun mennessä. Säästäväisistä kansakunnan rakentajista tuli iloisia kuluttajia.

1970-luvulla alkoi talouskasvatus. Suomessa nuorisolla alkoi olla omaa käyttörahaa ja 80-luvulle tultaessa lasten ja nuorten ostovoima, lasten vaikutus perheiden ostopäätöksiin sekä lapsille ja nuorille suunnatut mediat lisääntyivät. Muotiin tulivat hemmotteleva ja vapaa kasvatus, jolloin vanhemmat saattoivat ryhtyä lastensa kavereiksi asettamatta minkäänlaisia vaatimuksia lapsilleen.

Kun aikaisemmin uskottiin ehdollistavaan kasvatukseen, 1960–1970-luvulta lähtien on korostettu lapsen yksilöllisiä piirteitä. Lapsen kehitystä pitää tukea, eikä ajatella niin, että lapsi pitää kasvattaa kohti lapsen ulkopuolelta tulevaa kasvatustavoitetta. Tähän liittyi ajatus, että kuluttajista voidaan kasvattaa rationaalisia; tietoa hankitaan, se luetaan, ymmärretään ja analyysin jälkeen valitaan paras ja järkevin vaihtoehto.

Perusopetuksen opetussuunnitelmaan laadittiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 läpäisyperiaatteella eri oppiaineissa opetettavat teemakokonaisuudet. Näitä olivat kansainvälisyyskasvatus, ympäristökasvatus, perhekasvatus, kuluttajakasvatus, joukkotiedotuskasvatus, terveyskasvatus ja laillisuuskasvatus. Koulussa opetettiin, miten kuluttajana oppilaalla on valtaa ja vastuuta. Oppilaan on ymmärrettävä kuluttamiseen liittyviä ongelmia. Käsiteltiin harkittua ostamista ja kaupassa asioimista. Tärkeitä teemoja olivat myös säästäminen ja nuori kuluttajana.

1990-luvulla luovuttiin edellisen vuosikymmenen vapaasta kasvatuksesta. Nyt siirryttiin lapsikeskeiseen kasvatukseen, joka sisältää vanhempien asettamia rajoja. Vanhempien pitää olla kiinnostuneita lapsensa asioista, lapsia pitää kannustaa ja heidän kanssa täytyy keskustella. Vuoden 1994 perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan oppilas olisi osaava ja harkitseva kuluttaja. Tavoitteena oli kyky arvioida kulutusvalintoja sekä ymmärrys valintojen vaikutuksesta oppilaan omaan elämään ja ympäristöön. Oppilaan katsottiin tarvitsevan tietoja tuotteista, tuoteturvallisuudesta, tavaroista ja palveluista, jotta hän olisi arvostelukykyinen ja vastuullinen kuluttaja. Kuluttajakasvatuksessa oppilaita ohjattiin huomaamaan kansalaisen vaikuttamismahdollisuuksia.

Jos verrataan opetussuunnitelman perusteita ennen vuoden 2014 uudistusta, näkyy talouskasvatuksessa arvojen muutos. Vuoden 1985 opetussuunnitelman perusteissa korostetaan rahan säästämistä ja taloudellisuutta, kun taas vuosien 1994 ja 2004  perusteissa  puhutaan  rahankäyttösuunnitelmasta. Nyt voimassa olevan opetussuunnitelman laaja-alaisen osaamisen tavoitteet edellyttävät opetusta, joka tähtää itsestä huolehtimisen ja arjen taitoihin. Opetus kehittää kuluttajataitoja, kohtuullisuutta, jakamista ja säästäväisyyttä sekä harjaantumista kestävän elämätavan mukaisiin valintoihin.

Koko kuluttajuuden kenttä, kaupallinen viestintä, taloudenhallinta ja ostaminen ovat digitalisoituneet 2020- lukua kohden mentäessä. Kulutus perustuu sopimuksiin ja kodin toiminnat ovat palvelullistuneet. Samalla näyttää siltä, että yhteiskunnassa vallitsee kasvatustyyli, jossa luovutaan auktoriteetista ja lapset halutaan itsenäistää varhain.

Eletään monitahoisessa sopimusyhteiskunnassa, jossa lapset joutuvat itse valitsemaan ja päättämään asioista, jotka kasvattajan pitäisi päättää. Ihanne, että kasvatuksessa rajat asetetaan neuvottelemalla, on epälooginen. Kasvattaja ja kasvatettava eivät ole tasavertaisia neuvottelukumppaneita eikä lapsi voi toimia markkinoilla täysivaltaisena kuluttajana.

Vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteissa perinteiset 1970-luvun taloudellisuuskasvatus ja 80-luvun kuluttajakasvatus sisältävät sekä yrittäjyyttä että arjen hallintataitoja. On selvää, ettemme kuluttajina pärjää pelkästään näillä perinteisillä taidoilla. Tarvitsemme yhä enemmän monilukutaitoa, tieto- ja viestintäteknistä osaamista sekä kestävän tulevaisuuden rakentamistaitoja.

Kuluttajakasvatus sisältyy nykyään kaikkeen osaamiseen ja siksi sen pirstaloituminen tai kokonaan unohduksiin jääminen on opetuksessa riski. Tarvitaan uudenlaista ajattelua ja tutkimusta digitaalisen ajan kuluttajuudesta ja siinä tarvittavasta monipuolisesta osaamisesta.

Nykyaikainen oppimiskäsitys tähtää aktiiviseen toimijaan. Millainen on sitten 2020-luvun kuluttajakäsitys? Kasvatammeko meille tarjottavasta loputtomasta valikoimasta valitsevia kuluttajia, ja valinnoillaan omaa itseään miellyttävää yksilöitä? Vai tuottaako opetus yhteisön jäseniä, jotka osoittavat vastuullisuutta, ymmärrystä ja joustavaa tiedon omaksumisen kykyä jatkuvasti muuttuvassa toimintaympäristössä?

Inspiraation ja tiedon lähteinä:

Pekka Rokan väitöskirja: https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66741/978-951-44-8456-8.pdf?sequence=
Minna Aution luento: http://muntalous.fi/wp-content/uploads/2014/12/kuluttaminen-osana-nuorten-identiteettic3a4-minna-autio.pdf
Martti Helströmin blogi: http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2012/12/kotikasvatuksesta-osa-2.html

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila pohtii Yle:n haastattelussa ”Kasvatus voi olla pahimmillaan vallan väärinkäyttöä”, kuka käyttää valtaa perheissä – lapset vai vanhemmat. Asiat, joista Kurttilan blogissa puhutaan liittyvät vahvasti kuluttamiseen. Kyse on siitä, millainen on vanhemmille tarjottu mielikuva hyvästä lapsuudesta, millaisia sosiaalisia paineita syntyy omistamisesta, miten käsitellä kaupallista viestintää ja kuinka kasvattaja kestää lapsen pettymykset. Kurttila on huolissaan myös lasten avuttomuuden lisääntymisestä ja vaatii vanhemmilta korjausliikkeitä kasvatukseen.

”Meillä on syntymässä avuttomien lasten sukupolvi, joiden toimintakyky on heikko. Itseluottamus valloittaa maailma ei kasva ministeritasoisessa kotien kuljetuspalvelussa. Tai suojelussa, jossa lapsi muuttuu avuttomaksi eikä luota enää itseensä ja ympäristöönsä. Vanhempien pitäisi tässäkin luottaa sekä lapseen että kasvuympäristöön.”

Aikuisen elämän hallinnan valmiuksia ovat yhdessä elämisen ja kasvattamisen taidot. Osa ihmisistä on vaarassa syrjäytyä, jos heillä ei ole riittäviä tietoyhteiskunnan vaatimia valmiuksia. Perheet kärsivät somen luomista kulutuspaineista ja digitaaliset laitteet pommittavat jatkuvalla kaupallisella viestinnällään. Kasvattajana – niin kodeissa kuin kouluissa – tarvitsemme ainakin näitä taitoja: tiedonhallinta- ja medianlukutaitoa, neuvottelu- ja argumentointitaitoa, taloustaitoa, kuluttajan oikeudellista ja eettistä tietoa, kulttuurista tietoa, ajattelun joustavuutta, itsensä johtamisen taitoa sekä kykyä elinikäiseen oppimiseen.

Missä nämä elämisen valmiudet syntyvät ja kehittyvät? Ihmisellä on syvään juurtunut ajatus, että kotiin liittyvät asiat opitaan kotona ja kodin kulttuurin kautta. Kasvatusperinteemme, jonka pohjalta olemme toimineet vuosituhansia, on ollut mutkatonta aina silloin, kun yhteiskunnan muutokset ovat olleet hitaita.

Koulutusjärjestelmämme on viime vuosikymmeninä huolehtinut uusien tai kodin ulkopuolella tarvittavien taitojen opettamisesta. Parikymmentä vuotta sitten kotitalouden oppiaineeseen kuulunut perhekasvatus poistettiin ja tilalle tuli uusi oppiaine terveystieto, joka käsittelee ihmisen kasvua ja kehitystä. Toivottavasti se myös ohjaa vanhemmuuteen ja  kasvattajaksi.

Miten syntyy lapsen hyvä digi-arki?

Vanhemmuuteen on tähän asti opittu periaatteella: tehdään niin kuin suvussa on ollut tapana. Nykyään vanhemmuutta ohjaa media ja kaupalliset viestit. Mainosten ohella tarvitsemme ajanmukaista ja puolueetonta viestintää lapsen kasvusta ja kehityksestä sovellettuna digiaikaan. Kuka siis valmentaisi huoltajia ja aikuisia älyarkeen?

Jokaisen vanhemman on parhaan kykynsä mukaan pohdittava, millainen on älylaitetta käyttävän lapsen sellainen arki, joka on toivottu ja tavoiteltu. Itse on päätettävä, miten kasvattaa ja millaisia kasvatustavoitteita asettaa. Kun aikuinen antaa lapsen käyttöön älylelun tai hyödyntää paikkatietoon perustuvaa seurantaa, hän joutuu pohtimaan vastuullisuutta ja eettisyyttä, sillä tietoverkkoon liittymisellä on monenlaisia seurauksia. Digilaitteiden käyttö lapsenvahtina tai viihdykkeenä ei ole kasvatusta. Lapsi kaipaa edelleen aikuisen läsnäoloa, rajoja ja rakkautta. Heidän kasvattajansa tarvitsevat voimaannuttavaa ohjausta.

Kuluttajuus on aina ollut osa kodin arkea. Arjen rutiineissa tottumukset ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Nyt olemme vedenjakajalla, enää emme voi kasvattaa niin kuin suvussa on ollut tapana, vaan päätelaitteet, palvelut ja sovellukset ovat läsnä kodissa koko ajan ja niiden kanssa elämään oppiminen vaatii kasvattajalta tietoista kasvattajuutta ja vahvaa vanhemmuutta. Seuraavassa 90-luvulla syntynyt Ella Airola pohtii yhdessä elämisen muutosta oman sukupolvensa näkökulmasta.

Sosiaalinen media kotitaloudessa – lisääkö vai vähentääkö se sosiaalisuutta?

Sosiaalisen median käyttö kotona nähdään sekä uhkana että mahdollisuutena. Mediasta voi lukea, että ’’Sosiaalinen media auttaa ehkäisemään kotona asuvien vanhusten yksinäisyyttä’’ ja toisaalta ’’Näin sosiaalinen media voi aiheuttaa masennusta’’. Kaikkia sosiaalisen median tuomia muutoksia on myös vaikea arvottaa entiseen nähden parempina tai huonompina. Tavat toimia ovat vain erilaisia kuin ennen.

Vuorovaikutuksen rytmi on aivan uudenlaista ja siitä irrottauduttuakseen täytyy jopa keksiä tekosyitä.

Perheen yhteiset hetket

Omassa lapsuudessani perheemme vaihtoi päivän kuulumiset kokoontuessamme yhteen iltaruoan äärelle. Nykyisin päivän tapahtumia kerrotaan pitkin päivää perheen yhteisessä ryhmäkeskustelussa WhatsAppissa tai Messengerissä. Toki kuulumisten oikea-aikainen vaihtaminen olisi ollut mahdollista myös ennen älypuhelimien pikaviestipalveluita, ihan perinteisellä tekstiviestillä. Pikaviestipalvelut ovat kuitenkin tekstiviesteistä poiketen ilmaisia ja mahdollistavat juurikin ryhmien luomisen.

Toisaalta aina ei edes tarvitse osoittaa viestiään erityisesti perheelleen tai tietylle kaverille, vaan päivän kohokohta tulee helposti jaettua visuaalisessa muodossa Instagramissa tai Spanchatissä tai tarinan muodossa Facebookissa. Keskustelu tapahtumasta käydään julkaisun yhteydessä eikä siihen välttämättä enää palata kasvotusten.

Ruokailun lisäksi perheen yhteisiin hetkiin kuului aikaisemmin illan tv-visan tai perheystävällisen sarjan seuraaminen koko porukalla. Nykyisin tv-kanavien ja tilausvideopalveluiden omat sovellukset mahdollistavat ohjelmien katsomisen lähes miltä tahansa älylaitteelta minä hetkenä hyvänsä. Harva siis enää kiirehtii tv:n ääreen tietyllä kellon lyömällä, vaan vetäytyy mieluummin omaan rauhaansa itselleen parhaalla hetkellä.

Naapureiden yhteisöllisyys

Lapsena vapaa-aikani kului pitkälti naapurin lasten kanssa. Meillä oli tapana mennä koputtamaan kaverin ovelle ja kysyä ’’Voiko Katariina olla?’’. Kerran onnistuimme menemään niin ristiin, että olimme yhtä aikaa toistemme kotien ovella kysymässä samaa kysymystä. Enää tätä erehtymisen vaaraa ei ole, sillä olen kuullut, että myös kaverusten huoltajat hyödyntävät pikaviestipalveluiden ryhmä-ominaisuutta. Ryhmässä voi helposti kysyä lapselleen luistelu- tai hiekkalaatikkoseuraa.

Sosiaalinen media on muuttanut kanssakäymistä naapureiden kanssa muutenkin kuin leikkiseuran haussa. Asuinalueen Facebook-kirppikset ja Naapuriapu-ryhmät ovat jopa aktivoineet mahdollisesti muuten niin omaan asuntoon sulkeutunutta elämää. Sosiaalinen media madaltaa kynnystä ja tekee yksinkertaisemmaksi kysyä kiinnostaisiko jotain käyttämättömäksi jäänyt leipäkone tai saisiko lampun vaihtoon apua.

Liika on liikaa

Sosiaalisesta mediasta voi inspiroitua, mutta se voi myös luoda paineita ja kateellisuutta. Kun et millään keksi, mitä tekisit lounaaksi, on sosiaalinen media täynnä ruokabloggaajia, -vlogaajia ja -instagrammaajia. Kun lähdet etsimään sopivaa reseptiä, haasteena on oikeastaan enää valinnan vaikeus. Asukuvat, juuri remontoidut asunnot ja puhtaan valkoinen lemmikkikoira saattavat nekin inspiroida, mutta monesti niistä saattaa syntyä tunne, että itseltä puuttuu jotain tai on ihmisenä riittämätön.

Julkisuudessa on ollut erilaisia tempauksia sosiaalisen median käytön rajoittamiseksi. On ehdotettu offline-aikaa klo 22 jälkeen ja sosiaalisesta mediasta vapaata kuukautta. Kaverini kertoi, että hänen kotonaan on tällä hetkellä käynnissä ’’Yksi laite kerrallaan’’ -haaste. He yrittävät siis esimerkiksi välttää selaamasta puhelintaan samalla kuin katsovat ohjelmaa läppäriltä. Havahduin siihen, että tähän on todella tultu. Vuorovaikutuksen rytmi on aivan uudenlaista ja siitä irrottauduttuakseen täytyy jopa keksiä tekosyitä.

Miten sinä koet sosiaalisen median muuttaneen elämääsi? Jatketaan keskustelua KukaKasvattaaKetä -facebookryhmässä.

Vietämme parhaillaan mediataitoviikkoa. Kilpailu- ja kuluttajavirasto osallistuu viikkoon huijaus-teeman ympärille laaditun oppimiskokonaisuuden kautta. Kuluttajat ja oppilaat voivat testata verkkovisailussa, erottavatko he, mikä on mainontaa ja millaiseen tarjoukseen kannattaa tarttua. Tyypillisestä tilausansasta on laadittu havainnollinen kuva, jota voi katsoa ruudulta oppitunnilla tai tulostaa julisteeksi seinälle.

Oppimistehtävä: Ostopolulla mediassa
Juliste: Tunnistatko huijauksen? (PDF, A3)
Visa: Testaa, erotatko mikä on mainontaa ja millaiseen tarjoukseen kannattaa tarttua?

Ostaminen ja kuluttaminen ovat kytköksissä median käyttöön. Media, joka koostuu laajasti katsoen ainakin laitteista, yhteyksistä, sovelluksista ja sisällöistä, voi olla kuluttamisen sisältö tai väline. Median käyttö voi monella tavalla vaikuttaa ja johdatella tekemään ostoksia. Tiedonhankinnan lisäksi mediaa voi myös käyttää maksamisen välineenä, toisaalta media kerää tietoa kulutuksestamme, käyttäytymisestämme ja liikkeistämme.

Media on läsnä ostopolun kaikissa vaiheissa, alkaen siitä, kun alitajuisesti haluamme ostaa jotakin. Olemme ehkä kohdanneet medialaitteemme kautta kaupallista vaikuttamista tai etsimme tietoa ja vertailemme tai kuuntelemme somessa kavereiden elämästä, valinnoista ja mieliteoista. Elämme mediassa – ja siellä ovat liikkeellä myös huijarit.

Huijaukset kulkevat mediavirrassa, ne muuttavat muotoaan, niitä klikkaa huomaamatta, ajattelematta. Usein liian hyvä tarjous houkuttelee kokeilemaan, koska halpa hinta tuntuu pieneltä riskiltä. Myöhemmin selviääkin, että tarjous on portti sopimukseen, jonka hinta on jotain ihan muuta.

Oppilaille kannattaa opettaa osana tiedonhankintaa, että nettihuijauksesta syntyvä yllättävä lasku on netin todellisuutta siinä missä valeuutinenkin. Huijauksen kohteeksi joutuminen on yllättävän yleistä. Kyse ei ole median käyttäjän hölmöydestä, vaan rikollisuuden muodosta, johon ei ole osattu varautua. Mediataidot – erityisesti tiedonhankinnan taidot – ovat arjenhallinnan ja kuluttajana toimimisen kannalta välttämättömiä.

Väite: Palvelumuotoilu ja ’’tavallinen’’ palveluiden kehittäminen tarkoittavat samaa asiaa. Palvelumuotoilu-käsite on luotu vain kaupallistamista varten.

Palvelumuotoilu on käyttäjälähtöistä. Sen keskiössä ovat käyttäjän ääni ja arkikokemus. Palvelumuotoilussa on kyse tiimityöskentelystä ja siinä korostuu empaattisuus käyttäjää kohtaan. Perinteisessä palveluiden kehittämisessä usein keskitytään liikaa haluttuun lopputulokseen. Unohdetaan joustavuus muutosta tavoitellessa. Ei huomioida todellisia asiakkaita. Saatetaan jopa suunnitella muutosta yksin, oman koneen ääressä.

Opettaja palvelumuotoilukurssilla

Osallistuin palvelumuotoilun kurssille ja minulle, opettajataustaiselle, se näyttäytyi seuraavasti:

Kun tiedossa on ongelma, johon halutaan parannusta, tiimi lähtee seuraamaan palvelumuotoilun työvaiheita: tutki, tarkenna, kehitä ja toteuta. On tärkeää, ettei etukäteen päätetä miten ongelma halutaan ratkaista. Keskeistä kuitenkin on, että ongelmalle halutaan ratkaisu.

On tärkeää, ettei etukäteen päätetä miten ongelma halutaan ratkaista. Keskeistä kuitenkin on, että ongelmalle halutaan ratkaisu.

Tutki-vaiheessa laajennetaan ymmärrystä ja luodaan kokonaiskuva valitusta ongelmasta. Haastatellaan ja havainnoidaan, jotta käyttäjien todelliset kokemukset saadaan esille. Tässä vaiheessa on vielä sallittua haaveilla kaikesta, ennen kuin aihetta aletaan fokusoimaan. Mielestäni ensimmäinen vaihe on tärkeä myös tiimiin tutustumisen ja yhteisen sävelen löytämisen kannalta.

Tarkennusvaiheessa valitaan tavoitteet ja rajataan ongelma, johon keskitytään. Muistetaan huomioida käyttäjien tarpeet, mutta myös omat tavoitteet. Vaikka palvelumuotoilu onkin hyvin käyttäjälähtöistä, ei sen tarkoituksena ole, että asiakkaat sanelevat miten ongelma ratkaistaan.

Palvelumuotoilun neljää työvaihetta voidaan kutsua kaksoistimantiksi.
Kuva: Anni Leppänen, D9-digitiimi

Kehitysvaiheessa edellisessä vaiheessa valituista ongelmista muotoillaan muotoilukysymykset (Miten voisimme…?), jonka jälkeen ratkaisuvaihtoehtoja lähdetään ideoimaan esimerkiksi ideointikasin avulla. Ideointikasissa kukin tiimin jäsen tuottaa kahdeksan ideaa kahdeksassa minuutissa, joten myös hulluimmatkin ajatukset tulee kirjattua tai vaikkapa piirrettä ylös. Palvelumuotoilu ei ole suoraviivaista. Tässä kohtaa harjoitustamme minusta alkoi tuntua siltä, että jo kerran rajattua ongelmaa lähdetään taas ratkaisemaan alusta. Lopussa kuitenkin ymmärsin toiston merkityksen.

Toteutusvaihe on lempivaiheeni ja palvelumuotoilussa minua eniten kiehtova osa. Ideointikasin tuloksista valitaan yksi ratkaisuvaihtoehto, josta luodaan konkreettinen tuotos luovasti ja visuaalisesti. Työvälineinä voi olla sakset ja liimaa, värikyniä ja muovailuvahaa. Miksei ratkaisuvaihtoehtoa voisi konkretisoida myös rakentamalla legoista tai vaikka lumesta. Kuinka vapauttavaa!

Koko prosessi voi edetä hyvin pitkälle jopa viikon aikana. Moniammatillinen tiimi voi vetäytyä pois arjen muista ärsykkeistä ja työstää ongelmaan ratkaisua ilman luovuuden rikkoutumista viiden arkipäivän ajan. Tärkeä huomio on, että liian pitkään kestävä prosessi voi kuolettaa idean. On siis tärkeä päästä kokeilemaan ideaa pian käytännössä. Tämä on hyvä malli esimerkiksi ilmiöviikolle.

Tämä on hyvä malli esimerkiksi ilmiöviikolle.

Palvelumuotoilu on siis mielestäni totta, eikä vain kaupallistamista varten luotu käsite. Se on yksi tämä hetken ja tulevaisuuden työkaluista. Vaikka ilman palvelumuotoilu-termin käyttämistäkin voi palvelumuotoilla, auttaa käsitteen hahmottaminen pitämään fokuksen luovassa ja leikkisässä, ihmislähtöisessä tekemisessä.

Palvelumuotoilua perusopetuksessa?

Palvelumuotoilun periaatteista kannattaa opettaa jo perusopetuksessa kahdesta syystä. Ensinnäkin uskon palvelumuotoilun yleistyvän entisestään kouluvaiheessa olevien siirtyessä työelämään. Tämä vaihtoehto kehittää palveluita kannattaa tuoda heidän tietoisuuteensa jo nyt. Toiseksi, muotoiltuja palveluja on oppilaiden elämässä läsnä koko ajan, joten on tarkoituksenmukaista tietää, miten uusia innovaatioita syntyy. Esimerkiksi Helsingin keskustakirjasto Oodin suunnittelussa on otettu huomioon palvelumuotoilu.

Kokeilkaa palvelumuotoilua oppilaiden kanssa yhdessä, esimerkiksi kehittäkää kotitehtävien tarkistusta luovemmaksi tai ratkaiskaa ruokailun meluisuus. Koulun todellisia ongelmia voi lähteä selvittämään tutki-vaiheen haastatteluiden ja havainnoimisen avulla.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Valtiovarainministeriön ja HAUS kehittämiskeskus Oy:n järjestämää Palvelumuotoilu-seminaaria.

Kuluttajan tiedonhallintataidot ovat verkonkäyttäjältä vaadittavien arjentaitojen kärjessä, siinä missä faktojen tarkistustaidot yleensäkin. On tarpeen oppia jo varhain, että joskus ideologiat, taloudelliset edut ja muut vastaavat tekijät vaikuttavat tekstin objektiivisuuteen ja luotettavuuteen.

Mainonta on myös verkossa läsnä kaikkialla. Sen lisäksi tilausansat ja huijaukset piinaavat kuluttajia. Usein ajatellaan, että ne ovat hyväuskoisten hölmöjen ongelmia. Niin ei kuitenkaan ole, sillä huijauskeinot kehittyvät samaa vauhtia kuin rehellinenkin digitalisaatio. Monilukutaidosta ja tiedonhallinnasta on hyötyä kuluttajalle.

Tiedonhallintataidot perustuvat kykyyn hankkia ja arvioida tietoa sekä taitoon käyttää luotettavia tiedon lähteitä. Kuluttajakasvatuksessa oppilaita ohjataan seuraamaan ajankohtaisia kysymyksiä sekä ymmärtämään niiden yhteyksiä omaan elämään. Tärkeää on harjaannuttaa heitä hankkimaan ja arvioimaan kriittisesti erityyppisten toimijoiden tuottamaa tiedollista sisältöä ja myös viihdettä ja kulttuuria. Tärkeää on myös oppia soveltamaan omaksuttua tietoa kohtaamissaan tilanteissa.

Kaikessa opetuksessa oppilaita tulisi opastaa käyttämään keskeisiä hakupalveluita, kokeilemaan eri työvälineitä ja tekemään pienimuotoisia tiedonhankintatehtäviä eri aihepiireistä. Verkon käyttö on osa oppimista ja tähtää monilukutaitoon.

Opeta arvioimaan lähteen luotettavuutta
Myös kuluttajatietona tarjotaan monenlaista tietoa, kuten vertailusivuja, tuotetestejä, vertaisarvioita, kokemusasiantuntijoita, markkinointia sisältäviä viihdesivustoja. Viranomaiset tuottavat tietoa omiin kanaviinsa monelta eri kulutuksen osa-alueelta. Myös eri etujärjestöt tarjoavat tietoa esimerkiksi elintarvikkeista, terveyden edistämisestä, eläintenoikeuksista, ympäristöystävällisyydestä jne.

Osana tehtäväksi antoa kannattaa muotoilla tehtävä, jossa oppilaan täytyy selvittää seuraavat asiat:

  • Kuka tiedon on tuottanut? Kuka/mikä taho tekstin on kirjoittanut, mihin tarkoitukseen se on tehty ja missä se on julkaistu. Joskus ideologiat, taloudelliset edut ja muut vastaavat tekijät vaikuttavat tekstin objektiivisuuteen ja luotettavuuteen. Ohjaa oppilasta tunnistamaan esimerkiksi kaupallinen ja muu vaikuttaminen.
  • Kuinka hyvin perusteltuja, uskottavia ja luotettavia lähteen tarjoamat ajatukset ovat? Mainoksissa ja sisältömarkkinoinnissa esim. blogeissa voidaan esitellä maksusta käyttäjäkokemuksia. Onko materiaalin tarkoitus kuvattu?
  • Kuinka täsmällistä tieto on? Kirjoitusvirheet ja epäselvä kieliasu eivät ole hyvä merkki. Näitä löytyy usein kuluttajalle suunnatuista huijauksista ja tilausansoista.
  • Millainen maine tiedon tuottaneella lähteellä on, ja millainen on asiantuntemus sen taustalla? Kuka on lähteen julkaisija (yliopisto, yritys vs. henkilökohtaiset kotisivut tai some)? Kuinka hyvin tekijä tunnetaan? Onko materiaalissa yhteystietoja?
  • Perustuuko löytämäsi tieto yhteen julkaisuun, jota et pysty tarkistamaan muista lähteistä? Onko materiaalissa linkkejä muiden tekijöiden vastaavaan materiaalin? Kuinka hyvin materiaali kattaa aihealueen?

Sen minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Tähän sanontaan on uskottu aina ja toivo maailman muuttumisesta paremmaksi on sijoittunut kouluihin.

Nuoret ovat vaikuttajia perheissään ja suuri kuluttajaryhmä. Nuorten kautta vaikutetaan ja siksi monet tahot tarjoavat kouluille aineistoa opetukseen tai haluavat tehdä yhteistyötä koulujen kanssa.

Moni hienon näköinen materiaali voi jäädä sisällöltään kapeaksi tai näkökulmaltaan suppeaksi. Valmiinkaan materiaalin käyttö opetuksessa ei päästä opettajaa helpolla. Hänen on pidettävä huolta, että opetus vastaa opetussuunnitelman perusteita ja paikallisia painotuksia sekä otettava huomioon oman oppilasryhmän erityistarpeet. Seuraavassa muutamia vinkkejä, mitä kannattaa ottaa huomioon, kun valitsee opetukseensa valmista oppimateriaalia.

Mikä taho on kustantanut ja tuottanut oppimateriaalin?
Oppimateriaalia oppikirjakustantajien lisäksi kouluihin tuottavat mm. järjestöt, yritykset tai valtion virastot.

Miksi taho haluaa tuoda oman sisältönsä opetukseen?
Oppimateriaalin tuottamiseen on yleensä syynä halu vaikuttaa yhteiskunnassa ja tuoda oman taustaorganisaation tietoa koulujen käyttöön sekä muuttaa oppijoiden käyttäytymistä. Järjestöt keskittyvät ajamansa asian edistämiseen tai rahoittajatahonsa tärkeäksi katsomiin seikkoihin. Yrityksellä oppimateriaali on usein osa sosiaalista vastuuta ja samalla yritys saa nimeään ja tuotteitaan tunnetuksi. Valtiolliset toimijat tekevät oppimateriaalia ja aineistoja toteuttaessaan lakisääteisiä tehtäviään ja tuotettu oppimateriaali tukee yhteiskunnassa ajankohtaisia ja tärkeiksi koettuja asioita kulloinkin voimassa olevien politiikkaohjelmien mukaan.

Mikä on kyseisen tahon pääintressi ja miten se on suhteessa opetussuunnitelman perusteissa annettuihin opetuksen tavoitteisiin ja yhteiskunnan yleisesti hyväksyttyihin arvoihin?
Opettajan kannattaa tarkoin pohtia miksi kyseinen oppimateriaali on tarjolla, mihin halutaan vaikuttaa ja tarkistaa sisältääkö se kaikki oppimisen kannalta tärkeät näkökulmat.

Miksi tämä oppimateriaali on tehty ja mikä on sen pääviesti?

Mitä hyötyä oppilaat saavat tämän materiaalin käytöstä? Paljonko siitä on hyötyä opettajan työprosessien ja opettajien välisen yhteistyön kannalta?

Mitä tietoja, taitoja asenteita ja toimintavalmiuksia oppimateriaalin avulla kokonaisuutena saavutetaan?

Onko muuta vastaavaa materiaalia tarjolla? Jos on, mitkä ovat vaihtoehtojen erot?

Opetukseen liittyvät oleellisesti myös oppilaiden itse löytämät aineistot ja tieto. Oppilaita opastetaan käyttämään keskeisiä hakupalveluita, kokeilemaan eri työvälineitä ja tekemään pienimuotoisia tiedonhankintatehtäviä eri aihepiireistä. Verkon käyttö on osa oppista ja tähtää monilukutaitoon.  Ensi viikon blogissa pohdimme oppilaan tiedonhankintaa.

Minkä teeman ympärille kuluttajuutta ja arjenhallintaa käsittelevä oppitunti tai monialaisen oppimisen kokonaisuus kannattaa rakentaa? Kotitalouden oppiaineessa usein käytetty teema on asumisen suunnittelu, jossa käsitellään nuoren itsenäiseen elämään liittyviä asioita. Se sopii parhaiten yhdeksäsluokkalaisille. Opettajien kannattaa tehdä yhteistyötä, koska teema on laaja ja siinä saavutetaan monen oppiaineen ja laaja-alaisen osaamisen tavoitteita.

Asumiseen perehtyessään nuoret kohtaavat runsaasti kaupallista sisältöä. Tätä sisältöä pitää käsitellä mainonnan- ja medialukutaidon menetelmin. Samalla kun oppilaat käyttävät verkkoa tiedonhakuun, opetuksessa opetetaan, että hakukoneet (esimerkiksi Google) toimivat kaupallisin periaattein kuten vertailusivutkin. Bloggaajat, tubettajat ja muut somettajat tekevät kaupallista yhteistyötä yritysten kanssa, mitä opetuksesa on tarpeen korostaa.

Kun asumisessa tarvittavista hankinnoista puhutaan oppilaiden kanssa, hinta ja laatu tulevat ensimmäisenä mieleen. Pystyykö ne maksamaan heti vai tarvitaanko lainarahaa? Mitä sohva maksaa osamaksulla tai muulla luotolla? Näitä talousopetuksessa tutuiksi tulleita asioita on edelleen tärkeä käsitellä opetuksessa. Kansalaisten velkaantuminen on iso yhteiskunnallinen ongelma, joten ei pidä unohtaa kulutusluottojen hintojen arviointia ja säästämisen merkitystä.

Budjetoinnin opettaminen lähtee liikkeelle sopimuksen ymmärtämisestä. Asumiseen liittyvät palvelut ovat joukko sopimuksia, joiden mukaan maksetaan toistuvia kuluja: vuokra, sähkö, vakuutus, mobiili- ja laajakaistaliittymät, viihdepalvelut. Eikä pidä unohtaa harrastusten kuluja! Sopimukset ovat talouden hallinnan perusta. Isojen kauppojen tarjoama vaihto- ja palautusoikeus on hämärtänyt sen tosiasian, että tavaroiden ostaminen on kauppasopimus, joka sitoo. Oppilaille annettavassa tehtävässä hankintojen yhteenlasketun summan perusteella voidaan arvioida, minkä arvoinen on kodin esineistö, mikä tieto tarvitaan esimerkiksi vakuutusta otettaessa.

Kun elämisen ja asumisen kuluja arvioidaan syvällisemmin, kannattaa vetovastuuta tarjota matematiikan opettajalle ja yhteiskuntaopin opettajalle. Hintojen tutkimisen lisäksi tarkastellaan sopimuksia ja niihin liittyviä sopimusehtoja. Määräaikainen vai kestosopimus? Oppilaiden on tärkeää oppia laskemaan omat vuosi- ja kuukausimenonsa sekä mahdolliset korot.

Käteisen ja sähköisen maksamisen muodot pitää tuntea. Oppilaiden on tarpeen osata arvioida maksamistavan valinnan vaikutuksia lopulliseen hintaan, reklamointimahdollisuuksiin ja turvallisuuteen.

Ostoprosessin opettamisen viimeisessä vaiheessa on kyse niistä taidoista, joita tarvitaan, kun kaupanteossa jokin meni pieleen. Jos hankituissa tuotteissa tai palveluissa on vikaa, laskut ovat virheellisiä, toimitus on myöhässä tms., niistä on osattava tehdä kuluttajavalitus eli reklamaatio.

Kuluttajakasvatus on mediakasvatusta, talouskasvatusta, oikeuksien ja vastuiden tuntemista sekä kestäviin valintoihin oppimista. Asumisen ympärille syntyy loistava oppimiskokonaisuus, mutta siihen tarvitaan oppiaineiden välistä yhteistyötä.

Älylaitteiden ja tietotekniikan käyttäminen kuuluvat arkeemme. Opetuksen, kasvatuksen ja elinikäisen oppimisen kannalta suurin haaste on, että osa ihmisistä syrjäytyy, jos heillä ei ole riittäviä tekoälyyn perustuvan tietoyhteiskunnan vaatimia viestintä- ja arjenhallintavalmiuksia.

Lapset tarvitsevat valmiuksia digimaailmassa toimimiseen, koska ei ole olemassa diginatiiveja, jotka oppisivat kaiken itsestään. Sen sijaan, että pohdimme ruudun seurannan määrää ja asetamme tuntirajoituksia, olisi tarpeen pohtia sitä, mitä tekoälyn toiminnasta ja verkossa olemisesta opetamme sekä minkälaisia verkkokäyttäytymisen ja kuluttamisen malleja lapsille annamme.

Sosiaalisessa mediassakin meillä on edelleen luolaihmisen tunne-elämä. Verkkokaupassa, somessa, sisältö- ja viihdepalveluissa ym. surffaava kuluttaja, ”kaksijalkainen nisäkäslaji”, on kyennyt kehittämään ihmeellisen koukuttavia ja houkuttavia tuotteita ja palveluita.  Silti sen kivikaudella kehittynyt fysiologia ja mieli laahaavat ainakin 10 000 vuotta jäljessä. Elimistömme ja havaintomaailmamme ovat edelleen viritetty elämään luonnossa, hyökkäämään ja puolustautumaan tai estämään aliravitsemus ja pääsemään mahdollisimman helpolla – aina kun vain mahdollista. Siksi uudenlaiseen teknologiaan perustuvassa ympäristössä eläminen on tuonut mm. seuraavia kielteisiä ilmiöitä: lihomme, kärsimme tuki- ja liikuntaelinten sairauksista sekä tarkkaavaisuuden ongelmista ja kiusaamisesta.

Ruoan osalta meillä on kokemusta teollisen tuotannon ja markkinoinnin vaikutuksista.  Lihavuus tuli länsimaissa epidemiaksi, kun teollisesti tuotetut hyvin suunnitellut herkut alkoivat nopeasti yleistyä 30-40 vuotta sitten ja ihmisen kivikautinen fysiologia yllätettiin. Nyt digitaalisella palvelumuotoilulla on näytön paikka, jotta samanlaista uhkaa hyvinvoinnille ei syntyisi henkisen ravinnon ja tiedon osalta.

Lapset ja heidän huoltajansa tarvitsevat ohjausta ja mallia hyvistä digikäytänteistä. Jo pelkästään laitteiden arviointi on mahdotonta ilman tietoa. Pitäisikö digitaalisuuden käyttöönottoon laatia hyvinvointiohjeita ravitsemussuositusten tapaan?

Digitaalisessa maailmassa lapsi tarvitsee edelleen aikuisen läsnäoloa, sillä digilaitteiden käyttö lapsenvahtina ei ole kasvatusta. Digikasvattaminen ei sinänsä poikkea menneen ajan kasvattamisesta; ennen vanhemmat lukivat satuja ja pelasivat lasten kanssa, nyt digitaalinen laite on väline siinä missä pelilauta tai kirjakin. Lapsen kanssa voi hyvin tutustua uusiin viihteen muotoihin, kokea yhdessä pelin tai videon tunnelma, pohtia median sisältöä ja tuumailla, miksi sisältö on tehty, kuka sen on tehnyt ja mitä sillä halutaan kertoa.

Entä kaupanteko, jakaminen, vaihdanta ja eri valuuttojen arvo? Ne ovat nyt myllerryksessä. Ehkä niitä opettaessa pitäisi miettiä sellaisia ikiaikaisia ihmisen toimintaperiaatteita ja sivistystä, joita tarvitsemme eläessämme yhteisön jäseninä. Vaikka kaikki muuttuu, ei mikään muutu?

Digihuumassa on hyvä muistaa, että lapsuutta eletään monenlaisessa maailmassa. Varallisuus määrittää taitojen syntymistä, mutta tottumukset syntyvät, kun laitteita käytetään kotona. Tässä voi jälleen hyödyntää ravitsemuksen tutkimuksen kokemuksia. Aikuisten syrjäytyneisyys ja heikko sosiaalinen asema lisäävät lasten lihavuusongelmaa perheissä, koska huoltajilla on heikommat valmiudet ohjata lapsiaan. Tarvitaan jatkuvaa panostusta perusopetukseen ja elinikäiseen oppimiseen sekä lasten eriarvoisuuden vähentämiseen.

Hyvät blogin lukijat,

On aika kiittää kuluneesta vuodesta ja palata ensi vuonna taas uusin kujein. Vuonna 2017 blogissa puhututti erityisesti digitaalisuus, älyn tuleminen koteihimme ja sosiaalinen media. Kolmen luetuimman julkaisun kärjessä ovat:

1.Opettaja, hyödynnä tubettajia opetuksessa!

”Opettajan tehtävä on auttaa oppilasta arvioimaan YouTubesta saamansa tiedon luotettavuutta.”

2. Uusi kuluttajakasvatuksen kotitehtäväpankki on julkaistu

”Näissä kotitehtävissä pureudutaan nimenomaisesti omaan arkeen.”

3. Tunnistavatko oppilaasi mainoksen somessa?

”Nuorten some-käyttäjien onkin tärkeä oppia tunnistamaan mainonta muusta sisällöstä – milloin kyseessä on mainos, milloin aito bloggaajan suositus.”

Jos joku näistä jäi julkaisuhetkellä lukematta, niin laita villasukat jalkaan, ota gögilasi käteen ja käypä kurkkaamassa.

Rauhallista joulun aikaa!

Toivottaa KKK-blogitiimi