Archives For Digitalisaatio

Lapsiasiavaltuutetun kertomus eduskunnalle 2018 nostaa esiin tärkeän kysymyksen: Lasten arki köyhyydessä. Tässä arjessa lapset oppivat tietonsa, taitonsa, asenteensa, toimintavalmiutensa sekä hyvinvointiin vaikuttavat tottumuksensa.

Mikä on alle kouluikäisen lapsen arkea?
Ihmisellä on syvään juurtunut ajatus, että kotiin liittyvät asiat opitaan kotona ja kodin kulttuurin kautta. Tätä täydentää varhaiskasvatus. On vanhempien ja huoltajien velvollisuus ja oikeus kasvattaa lapsensa. Meillä on kasvatusperinne, jonka mukaan olemme toimineet vuosituhansia. Arjen taidot on opittu kotona ja tekemällä on opittu. Arkikokemus on kuitenkin erilainen silloin, kun arki laajenee älypuhelimen tai tabletin kautta erilaisiin digitaalisiin ympäristöihin, jotka eivät ole vanhemmille tai kasvattajille tuttuja.

Lapsen syrjäytyminen digitalisoituvassa arjessa
Tutkimusten mukaan suomalaislasten hyvinvoinnin pitkään jatkunut kehitys on taittunut 1990-luvun laman jälkeen. Taloudellinen tilanne perheessä voi johtaa siihen, että lapset syrjäytyvät tavanomaisena pidetystä elämäntavasta.

Lapsille oma kulutus merkitsee sosiaalista voimaa. Lapset ostavat, vaihtavat ja antavat toisilleen erilaisia tavaroita. Kaupankäynnin vastavuoroisuudet ja vaihtosuhteet kuuluvat leikki- ja toveriyhteisöihin. Kun kulutuksen merkitys kasvaa, puute marginalisoi. Ilman digitaalista osallisuutta elävä lapsi jää helposti sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle. Lapselle ei myöskään synny hyvinvointia tukevia tottumuksia, joita digitaalisten välineiden hallitsemisesta seuraa. Nämä taidot ovat mediataitoja, taloustaitoja ja digitaalisen ympäristön edellyttämiä taitoja kuluttajan oikeuksista ja vastuista.

Samaan aikaan kotien kasvatusmahdollisuudet ovat vaikeutuneet. Kasvatukseen ja lasten kanssa olemiseen jää entistä vähemmän aikaa. Toisaalta pohditaan, onko käsitys siitä, miten paljon aikaa lasten kanssa tulisi viettää, muuttunut.  Etätyö mahdollistaa kotona tehtävän työn ja myös korvaukseton kotona tehtävä ylityö on lisääntynyt. Se voi syödä perheeltä aikaa ja emotionaalista läsnäoloa, jolloin lapset viettävät enemmän aikaa yksin ja keskenään.

Kasvattajan toimintamalli hakusessa
Kehittyvän tekniikan myötä lapsille luodaan omaehtoista toimintaa sekä vanhemmista ja kasvattajista riippumattomia tiloja. Lasten ja yritysten väliset suhteet herättävät myös eettisiä pohdintoja. Kaupalliset toimijathan eivät pyri hillitsemään lasten haluja, vaan päinvastoin myötäilemään niitä. On hyvä tiedostaa, että yritysten markkinoinnissa tarkkaillaan myös digitaalisia valintoja tekevän lapsen haluja ja tarpeita, jonka jälkeen tietoa käytetään lasten osallistamiseen, halujen synnyttämiseen ja tekemisen ohjailuun.

Älyarjessa kasvattajille ei ole vielä ehtinyt muodostua valmista toimintamallia, ei myöskään psykologista kasvatusperinnettä. Jokaisen aikuisen ja kasvattajan on parhaan kykynsä mukaan pohdittava itse, minkälainen lapsen arki älylaitteen kanssa on, ja päätettävä millaiseen kuluttajuuteen lapsia ohjaa.

Apuvälineitä valvontaan ja yhteydenpitoon
Kasvatuksessa ja huolenpidossa on mukana teknisiä apuvälineitä, jotka ovat hyväksi avuksi, mutta niiden käyttö edellyttää eettistä pohdintaa ja vastuullisuutta. Lasten hoidon ja ohjaamisen tueksi on syntynyt (paikka)tietoon perustuvaa seurantaa ja vanhemman etäläsnäoloa. Vanhusten ja muiden huolenpitoa tarvitsevien elämään ovat niin ikään tulleet erilaiset valvontalaitteet, joiden avulla voidaan parantaa henkilöiden turvallisuutta.

Lapsuus ja kodin arki muuttuvat siksi, että yhteiskunta muuttuu. Digitaaliset pelit, verkko ja puhelimet avaavat lapsille toiminnallisen kentän, jolla he voivat liikkua ja myös kuluttaa aikuisen valvonnan ulkopuolella. Samaan aikaan kun digitaalinen media tuo lasten ulottuville sisältöä, jonka käsittelyyn he tarvitsevat apua, se mahdollistaa myös yhteydenpidon vanhempiin ja turvan hakemisen.

Inspiroiduin löytäessäni mediakasvattajien Fb-ryhmästä julkaisun, joka alkaa tiiviillä nykytilanteen kuvauksella:

”Digitaalinen teknologia on ollut sosiaalisen muutoksen katalysaattori henkilökohtaisten tietokoneiden yleistymisestä 1980-luvulla, World Wide Webin leviämiseen 1990-luvulla ja edelleen mobiililaitteiden ja sosiaalisen median nousuun 2000-luvulla. Vaikka koulut ovat monin tavoin sopeutuneet kehityskulkuun kahden viime vuosikymmenen aikana, yleinen käsitys on, että lasten, esiteinien ja teinien elämä pyörii sellaisten digitaalisten teknologioiden ja uusien toimintatapojen ympärillä, jotka ovat jotain aivan muuta kuin mitä he kohtaavat kouluopetuksessa.”

Viime vuoden aikana minä ja monet vierakynäkirjoittajat olemme tässä blogissa pohtineet älykotia eri näkökulmista. Onko kouluopetus sopeutunut digitaalisen arjehallinnan taitojen kehittämisen haasteisiin? Kohtaavatko oppilaat kouluopetuksessa arjenhallinnan toimintatapoja, jotka antavat valmiuksia digitaalisen ajan kuluttajuuteen ja arjen taitoihin.

Mediakasvatuksessa mediatodellisuuden hyödyntämistä on jo tutkittu.

”Transmediaalinen lukutaito ottaa lähtökohdaksi uudenlaisen tulkinnan teini-ikäisten mediatodellisuudesta. Medialukutaidon lähtöoletuksia ei hylätä, vaan niitä laajennetaan ja täydennetään. Kun perinteisesti medialukutaito on kiinnostunut siitä, mitä media tekee nuorille. Transmediaalinen lukutaito kääntää asetelman toisin päin kysyen: Mitä nuoret tekevät medialla? Sen sijaan, että nuoria tarkasteltaisiin kuvaruutujen hallitsemina kuluttajina, heidät nähdään samanaikaisesti sekä tuottajina että kuluttajina (prosumers: producers + consumers), jotka osaavat tuottaa ja jakaa vaativuudeltaan vaihtelevia ja eri tyyppisiä mediasisältöjä.”

Tuottajina ja kuluttajina älykodissa

Älykodin arjen taitojen opettamisessa tulee ottaa samanlainen ote. On tärkeää pitää lähtökohtana arjenhallinnan klassisia kotitaloustaitoja, joita ovat taloustaidot, kuluttajataidot, ruoanvalmistustaidot, asumiseen ja puhtauteen liittyvät taidot. Ne ovat edelleen lähtöoletuksia, mutta eivät riittäviä. Niihin on kytkettävä digitaalisen ajan kuluttajataidot, joita käytetään kotitalouden ollessa verkottunut yhä useampaan suuntaan ja toiminnan muuttuessa kotityön tuottamisesta palveluiden käyttämiseen.

Toisaalta erilaiset kotitalouksien yhteiskäyttöratkaisut esim. liikkumiseen, tilojen käyttöön tai harvemmin käytettäviin kotitalouden tavaroiden hankintaan muodostavat kotitalouksien ekosysteemejä. Kun median käyttö muuttuu vastaanottajan roolista myös tuottajan rooliin, on kehityssuunta arjenhallinnassa päinvastainen, kotien oma tuottaminen muuttuu palveluja käyttävän kuluttajan roolin suuntaan.

Kuluttaja- ja kotitaloustaitoja opetetaan perinteisesti pohtimalla:

  • Mitä ovat kuluttamisen vaikutukset kotitaloudelle ja ympäristölle
  • Miten kuluttaja voi säästää tekemällä itse tai valitsemalla viisaasti.

Tämä ei enää riitä, alustat ja palvelullistuminen ovat niin kiinteä osa kotitalouden arkea, ettei niitä voi sivuuttaa opetuksessa.

Palvelullistuminen tarkoittaa sitä, että kuluttajalle luodaan digitaalisia palveluja yhdistämällä eri lähteistä saatavaa tietoa uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi ja tarjoamalla sitä reaalimaailman laitteisiin ja tuotteisiin. Palveluita käytetään älylaitteilla ja kodit toimivat eräänlaisina palvelualustoina ja kasvupohjana palvelujen alustoille.

Kohtaavatko nuorten todellisuus ja arjenhallinnan opetus?

Kasvattajien asenteet digitaalisuuteen vaihtelevat. Osa opettajista ja vanhemmista haluaa antaa oppijoiden käyttöön uusimmat laitteet ja sisällöt mahdollisimman varhain ja nopeasti. Toiset taas haluavat suojella ja vaalia perinteistä digivapaata arkea, kuluttamista ja niihin liittyviä taitoja. Älykoti ja palvelullistuminen eivät poista tarvetta opettaa nuorille kotitaloustaitoja. Sen sijaan ne laajentavat esimerkiksi kotitalousopetuksen näkökulmaa koulun opetuskeittiön syömiseen liittyvien tehtävien harjoittelusta kotitalouksille tarjolla olevan palvelumaaston hahmottamiseen.

Opettamisessa on keskeistä:

  • Mitkä ovat digitaalisessa yhteiskunnassa hyödyllisiä taitoja ja miten lapsia harjaannutetaan niihin? Arjen taitoihin opittaessa kasvattaja joutuu pohtimaan millaisia (työ)tehtäviä oppilaalle annetaan?
  • Mihin kotitöihin harjaantuminen ja arjen tehtävät valmentavat lasta selviytymään aikuisuudessa?
  • Mitä käytöstapoja noudatetaan ja miksi?
  • Millaista mallia aikuinen itse näyttää digitaalisten laitteiden ja ohjelmien käytössä?

Koska älykoti on ”palvelualusta”, digitaalisen ajan kotitaloustaito on transmediaalisen lukutaidon tapaan joukko taitoja, käytäntöjä, arvoja, havaitsemistapoja sekä oppimisen ja vaihdon strategioita, joita kehitetään ja sovelletaan uusien yhteistoiminnallisten kulttuurien konteksteissa.

Ehdotan arjenhallinnan opettamisen näkökulmaksi: Mitä nuoret tekevät palvelualustoilla? Digitaalisesta arjesta käsin tarkastellaan ja jäsennetään myös luokkahuoneen ulkopuolisia kotitalouden hoitoon liittyviä palveluita.  Sen kautta voi yhdessä luoda arjessa tarvittavaa tietämystä!

Vähennetään huolipuhetta ja luovutaan älykännykoiden kieltämisestä haaveilu. Ne ovat osa normaalia arkea. Koulussa ei tarvitse ‘rokottaa’ nuoria vastustamaan digitalisaation negatiivisia vaikutteita, vaan nuorten on opittava elämään ja huolehtimaan hyvinvoinnistaan digitaalisessa arjessa.

Lapsuuden, nuoruuden ja kodin arjen tilat muuttuvat siksi, että yhteiskunta muuttuu. Mielestäni tässä olisi arkea tutkiville tutkimuskohde.

”Transmediaalinen lukutaito uudessa mediaekologiassa” on Transmedia literacy -projektin julkaisu, joka on saanut rahoituksen Euroopan Unionin Horizon 2020 -tutkimus- ja innovaatio-ohjelmasta.

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila pohtii Yle:n haastattelussa ”Kasvatus voi olla pahimmillaan vallan väärinkäyttöä”, kuka käyttää valtaa perheissä – lapset vai vanhemmat. Asiat, joista Kurttilan blogissa puhutaan liittyvät vahvasti kuluttamiseen. Kyse on siitä, millainen on vanhemmille tarjottu mielikuva hyvästä lapsuudesta, millaisia sosiaalisia paineita syntyy omistamisesta, miten käsitellä kaupallista viestintää ja kuinka kasvattaja kestää lapsen pettymykset. Kurttila on huolissaan myös lasten avuttomuuden lisääntymisestä ja vaatii vanhemmilta korjausliikkeitä kasvatukseen.

”Meillä on syntymässä avuttomien lasten sukupolvi, joiden toimintakyky on heikko. Itseluottamus valloittaa maailma ei kasva ministeritasoisessa kotien kuljetuspalvelussa. Tai suojelussa, jossa lapsi muuttuu avuttomaksi eikä luota enää itseensä ja ympäristöönsä. Vanhempien pitäisi tässäkin luottaa sekä lapseen että kasvuympäristöön.”

Aikuisen elämän hallinnan valmiuksia ovat yhdessä elämisen ja kasvattamisen taidot. Osa ihmisistä on vaarassa syrjäytyä, jos heillä ei ole riittäviä tietoyhteiskunnan vaatimia valmiuksia. Perheet kärsivät somen luomista kulutuspaineista ja digitaaliset laitteet pommittavat jatkuvalla kaupallisella viestinnällään. Kasvattajana – niin kodeissa kuin kouluissa – tarvitsemme ainakin näitä taitoja: tiedonhallinta- ja medianlukutaitoa, neuvottelu- ja argumentointitaitoa, taloustaitoa, kuluttajan oikeudellista ja eettistä tietoa, kulttuurista tietoa, ajattelun joustavuutta, itsensä johtamisen taitoa sekä kykyä elinikäiseen oppimiseen.

Missä nämä elämisen valmiudet syntyvät ja kehittyvät? Ihmisellä on syvään juurtunut ajatus, että kotiin liittyvät asiat opitaan kotona ja kodin kulttuurin kautta. Kasvatusperinteemme, jonka pohjalta olemme toimineet vuosituhansia, on ollut mutkatonta aina silloin, kun yhteiskunnan muutokset ovat olleet hitaita.

Koulutusjärjestelmämme on viime vuosikymmeninä huolehtinut uusien tai kodin ulkopuolella tarvittavien taitojen opettamisesta. Parikymmentä vuotta sitten kotitalouden oppiaineeseen kuulunut perhekasvatus poistettiin ja tilalle tuli uusi oppiaine terveystieto, joka käsittelee ihmisen kasvua ja kehitystä. Toivottavasti se myös ohjaa vanhemmuuteen ja  kasvattajaksi.

Miten syntyy lapsen hyvä digi-arki?

Vanhemmuuteen on tähän asti opittu periaatteella: tehdään niin kuin suvussa on ollut tapana. Nykyään vanhemmuutta ohjaa media ja kaupalliset viestit. Mainosten ohella tarvitsemme ajanmukaista ja puolueetonta viestintää lapsen kasvusta ja kehityksestä sovellettuna digiaikaan. Kuka siis valmentaisi huoltajia ja aikuisia älyarkeen?

Jokaisen vanhemman on parhaan kykynsä mukaan pohdittava, millainen on älylaitetta käyttävän lapsen sellainen arki, joka on toivottu ja tavoiteltu. Itse on päätettävä, miten kasvattaa ja millaisia kasvatustavoitteita asettaa. Kun aikuinen antaa lapsen käyttöön älylelun tai hyödyntää paikkatietoon perustuvaa seurantaa, hän joutuu pohtimaan vastuullisuutta ja eettisyyttä, sillä tietoverkkoon liittymisellä on monenlaisia seurauksia. Digilaitteiden käyttö lapsenvahtina tai viihdykkeenä ei ole kasvatusta. Lapsi kaipaa edelleen aikuisen läsnäoloa, rajoja ja rakkautta. Heidän kasvattajansa tarvitsevat voimaannuttavaa ohjausta.

Kuluttajuus on aina ollut osa kodin arkea. Arjen rutiineissa tottumukset ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Nyt olemme vedenjakajalla, enää emme voi kasvattaa niin kuin suvussa on ollut tapana, vaan päätelaitteet, palvelut ja sovellukset ovat läsnä kodissa koko ajan ja niiden kanssa elämään oppiminen vaatii kasvattajalta tietoista kasvattajuutta ja vahvaa vanhemmuutta. Seuraavassa 90-luvulla syntynyt Ella Airola pohtii yhdessä elämisen muutosta oman sukupolvensa näkökulmasta.

Sosiaalinen media kotitaloudessa – lisääkö vai vähentääkö se sosiaalisuutta?

Sosiaalisen median käyttö kotona nähdään sekä uhkana että mahdollisuutena. Mediasta voi lukea, että ’’Sosiaalinen media auttaa ehkäisemään kotona asuvien vanhusten yksinäisyyttä’’ ja toisaalta ’’Näin sosiaalinen media voi aiheuttaa masennusta’’. Kaikkia sosiaalisen median tuomia muutoksia on myös vaikea arvottaa entiseen nähden parempina tai huonompina. Tavat toimia ovat vain erilaisia kuin ennen.

Vuorovaikutuksen rytmi on aivan uudenlaista ja siitä irrottauduttuakseen täytyy jopa keksiä tekosyitä.

Perheen yhteiset hetket

Omassa lapsuudessani perheemme vaihtoi päivän kuulumiset kokoontuessamme yhteen iltaruoan äärelle. Nykyisin päivän tapahtumia kerrotaan pitkin päivää perheen yhteisessä ryhmäkeskustelussa WhatsAppissa tai Messengerissä. Toki kuulumisten oikea-aikainen vaihtaminen olisi ollut mahdollista myös ennen älypuhelimien pikaviestipalveluita, ihan perinteisellä tekstiviestillä. Pikaviestipalvelut ovat kuitenkin tekstiviesteistä poiketen ilmaisia ja mahdollistavat juurikin ryhmien luomisen.

Toisaalta aina ei edes tarvitse osoittaa viestiään erityisesti perheelleen tai tietylle kaverille, vaan päivän kohokohta tulee helposti jaettua visuaalisessa muodossa Instagramissa tai Spanchatissä tai tarinan muodossa Facebookissa. Keskustelu tapahtumasta käydään julkaisun yhteydessä eikä siihen välttämättä enää palata kasvotusten.

Ruokailun lisäksi perheen yhteisiin hetkiin kuului aikaisemmin illan tv-visan tai perheystävällisen sarjan seuraaminen koko porukalla. Nykyisin tv-kanavien ja tilausvideopalveluiden omat sovellukset mahdollistavat ohjelmien katsomisen lähes miltä tahansa älylaitteelta minä hetkenä hyvänsä. Harva siis enää kiirehtii tv:n ääreen tietyllä kellon lyömällä, vaan vetäytyy mieluummin omaan rauhaansa itselleen parhaalla hetkellä.

Naapureiden yhteisöllisyys

Lapsena vapaa-aikani kului pitkälti naapurin lasten kanssa. Meillä oli tapana mennä koputtamaan kaverin ovelle ja kysyä ’’Voiko Katariina olla?’’. Kerran onnistuimme menemään niin ristiin, että olimme yhtä aikaa toistemme kotien ovella kysymässä samaa kysymystä. Enää tätä erehtymisen vaaraa ei ole, sillä olen kuullut, että myös kaverusten huoltajat hyödyntävät pikaviestipalveluiden ryhmä-ominaisuutta. Ryhmässä voi helposti kysyä lapselleen luistelu- tai hiekkalaatikkoseuraa.

Sosiaalinen media on muuttanut kanssakäymistä naapureiden kanssa muutenkin kuin leikkiseuran haussa. Asuinalueen Facebook-kirppikset ja Naapuriapu-ryhmät ovat jopa aktivoineet mahdollisesti muuten niin omaan asuntoon sulkeutunutta elämää. Sosiaalinen media madaltaa kynnystä ja tekee yksinkertaisemmaksi kysyä kiinnostaisiko jotain käyttämättömäksi jäänyt leipäkone tai saisiko lampun vaihtoon apua.

Liika on liikaa

Sosiaalisesta mediasta voi inspiroitua, mutta se voi myös luoda paineita ja kateellisuutta. Kun et millään keksi, mitä tekisit lounaaksi, on sosiaalinen media täynnä ruokabloggaajia, -vlogaajia ja -instagrammaajia. Kun lähdet etsimään sopivaa reseptiä, haasteena on oikeastaan enää valinnan vaikeus. Asukuvat, juuri remontoidut asunnot ja puhtaan valkoinen lemmikkikoira saattavat nekin inspiroida, mutta monesti niistä saattaa syntyä tunne, että itseltä puuttuu jotain tai on ihmisenä riittämätön.

Julkisuudessa on ollut erilaisia tempauksia sosiaalisen median käytön rajoittamiseksi. On ehdotettu offline-aikaa klo 22 jälkeen ja sosiaalisesta mediasta vapaata kuukautta. Kaverini kertoi, että hänen kotonaan on tällä hetkellä käynnissä ’’Yksi laite kerrallaan’’ -haaste. He yrittävät siis esimerkiksi välttää selaamasta puhelintaan samalla kuin katsovat ohjelmaa läppäriltä. Havahduin siihen, että tähän on todella tultu. Vuorovaikutuksen rytmi on aivan uudenlaista ja siitä irrottauduttuakseen täytyy jopa keksiä tekosyitä.

Miten sinä koet sosiaalisen median muuttaneen elämääsi? Jatketaan keskustelua KukaKasvattaaKetä -facebookryhmässä.

Vietämme parhaillaan mediataitoviikkoa. Kilpailu- ja kuluttajavirasto osallistuu viikkoon huijaus-teeman ympärille laaditun oppimiskokonaisuuden kautta. Kuluttajat ja oppilaat voivat testata verkkovisailussa, erottavatko he, mikä on mainontaa ja millaiseen tarjoukseen kannattaa tarttua. Tyypillisestä tilausansasta on laadittu havainnollinen kuva, jota voi katsoa ruudulta oppitunnilla tai tulostaa julisteeksi seinälle.

Oppimistehtävä: Ostopolulla mediassa
Juliste: Tunnistatko huijauksen? (PDF, A3)
Visa: Testaa, erotatko mikä on mainontaa ja millaiseen tarjoukseen kannattaa tarttua?

Ostaminen ja kuluttaminen ovat kytköksissä median käyttöön. Media, joka koostuu laajasti katsoen ainakin laitteista, yhteyksistä, sovelluksista ja sisällöistä, voi olla kuluttamisen sisältö tai väline. Median käyttö voi monella tavalla vaikuttaa ja johdatella tekemään ostoksia. Tiedonhankinnan lisäksi mediaa voi myös käyttää maksamisen välineenä, toisaalta media kerää tietoa kulutuksestamme, käyttäytymisestämme ja liikkeistämme.

Media on läsnä ostopolun kaikissa vaiheissa, alkaen siitä, kun alitajuisesti haluamme ostaa jotakin. Olemme ehkä kohdanneet medialaitteemme kautta kaupallista vaikuttamista tai etsimme tietoa ja vertailemme tai kuuntelemme somessa kavereiden elämästä, valinnoista ja mieliteoista. Elämme mediassa – ja siellä ovat liikkeellä myös huijarit.

Huijaukset kulkevat mediavirrassa, ne muuttavat muotoaan, niitä klikkaa huomaamatta, ajattelematta. Usein liian hyvä tarjous houkuttelee kokeilemaan, koska halpa hinta tuntuu pieneltä riskiltä. Myöhemmin selviääkin, että tarjous on portti sopimukseen, jonka hinta on jotain ihan muuta.

Oppilaille kannattaa opettaa osana tiedonhankintaa, että nettihuijauksesta syntyvä yllättävä lasku on netin todellisuutta siinä missä valeuutinenkin. Huijauksen kohteeksi joutuminen on yllättävän yleistä. Kyse ei ole median käyttäjän hölmöydestä, vaan rikollisuuden muodosta, johon ei ole osattu varautua. Mediataidot – erityisesti tiedonhankinnan taidot – ovat arjenhallinnan ja kuluttajana toimimisen kannalta välttämättömiä.

Kuluttajan tiedonhallintataidot ovat verkonkäyttäjältä vaadittavien arjentaitojen kärjessä, siinä missä faktojen tarkistustaidot yleensäkin. On tarpeen oppia jo varhain, että joskus ideologiat, taloudelliset edut ja muut vastaavat tekijät vaikuttavat tekstin objektiivisuuteen ja luotettavuuteen.

Mainonta on myös verkossa läsnä kaikkialla. Sen lisäksi tilausansat ja huijaukset piinaavat kuluttajia. Usein ajatellaan, että ne ovat hyväuskoisten hölmöjen ongelmia. Niin ei kuitenkaan ole, sillä huijauskeinot kehittyvät samaa vauhtia kuin rehellinenkin digitalisaatio. Monilukutaidosta ja tiedonhallinnasta on hyötyä kuluttajalle.

Tiedonhallintataidot perustuvat kykyyn hankkia ja arvioida tietoa sekä taitoon käyttää luotettavia tiedon lähteitä. Kuluttajakasvatuksessa oppilaita ohjataan seuraamaan ajankohtaisia kysymyksiä sekä ymmärtämään niiden yhteyksiä omaan elämään. Tärkeää on harjaannuttaa heitä hankkimaan ja arvioimaan kriittisesti erityyppisten toimijoiden tuottamaa tiedollista sisältöä ja myös viihdettä ja kulttuuria. Tärkeää on myös oppia soveltamaan omaksuttua tietoa kohtaamissaan tilanteissa.

Kaikessa opetuksessa oppilaita tulisi opastaa käyttämään keskeisiä hakupalveluita, kokeilemaan eri työvälineitä ja tekemään pienimuotoisia tiedonhankintatehtäviä eri aihepiireistä. Verkon käyttö on osa oppimista ja tähtää monilukutaitoon.

Opeta arvioimaan lähteen luotettavuutta
Myös kuluttajatietona tarjotaan monenlaista tietoa, kuten vertailusivuja, tuotetestejä, vertaisarvioita, kokemusasiantuntijoita, markkinointia sisältäviä viihdesivustoja. Viranomaiset tuottavat tietoa omiin kanaviinsa monelta eri kulutuksen osa-alueelta. Myös eri etujärjestöt tarjoavat tietoa esimerkiksi elintarvikkeista, terveyden edistämisestä, eläintenoikeuksista, ympäristöystävällisyydestä jne.

Osana tehtäväksi antoa kannattaa muotoilla tehtävä, jossa oppilaan täytyy selvittää seuraavat asiat:

  • Kuka tiedon on tuottanut? Kuka/mikä taho tekstin on kirjoittanut, mihin tarkoitukseen se on tehty ja missä se on julkaistu. Joskus ideologiat, taloudelliset edut ja muut vastaavat tekijät vaikuttavat tekstin objektiivisuuteen ja luotettavuuteen. Ohjaa oppilasta tunnistamaan esimerkiksi kaupallinen ja muu vaikuttaminen.
  • Kuinka hyvin perusteltuja, uskottavia ja luotettavia lähteen tarjoamat ajatukset ovat? Mainoksissa ja sisältömarkkinoinnissa esim. blogeissa voidaan esitellä maksusta käyttäjäkokemuksia. Onko materiaalin tarkoitus kuvattu?
  • Kuinka täsmällistä tieto on? Kirjoitusvirheet ja epäselvä kieliasu eivät ole hyvä merkki. Näitä löytyy usein kuluttajalle suunnatuista huijauksista ja tilausansoista.
  • Millainen maine tiedon tuottaneella lähteellä on, ja millainen on asiantuntemus sen taustalla? Kuka on lähteen julkaisija (yliopisto, yritys vs. henkilökohtaiset kotisivut tai some)? Kuinka hyvin tekijä tunnetaan? Onko materiaalissa yhteystietoja?
  • Perustuuko löytämäsi tieto yhteen julkaisuun, jota et pysty tarkistamaan muista lähteistä? Onko materiaalissa linkkejä muiden tekijöiden vastaavaan materiaalin? Kuinka hyvin materiaali kattaa aihealueen?

Älylaitteiden ja tietotekniikan käyttäminen kuuluvat arkeemme. Opetuksen, kasvatuksen ja elinikäisen oppimisen kannalta suurin haaste on, että osa ihmisistä syrjäytyy, jos heillä ei ole riittäviä tekoälyyn perustuvan tietoyhteiskunnan vaatimia viestintä- ja arjenhallintavalmiuksia.

Lapset tarvitsevat valmiuksia digimaailmassa toimimiseen, koska ei ole olemassa diginatiiveja, jotka oppisivat kaiken itsestään. Sen sijaan, että pohdimme ruudun seurannan määrää ja asetamme tuntirajoituksia, olisi tarpeen pohtia sitä, mitä tekoälyn toiminnasta ja verkossa olemisesta opetamme sekä minkälaisia verkkokäyttäytymisen ja kuluttamisen malleja lapsille annamme.

Sosiaalisessa mediassakin meillä on edelleen luolaihmisen tunne-elämä. Verkkokaupassa, somessa, sisältö- ja viihdepalveluissa ym. surffaava kuluttaja, ”kaksijalkainen nisäkäslaji”, on kyennyt kehittämään ihmeellisen koukuttavia ja houkuttavia tuotteita ja palveluita.  Silti sen kivikaudella kehittynyt fysiologia ja mieli laahaavat ainakin 10 000 vuotta jäljessä. Elimistömme ja havaintomaailmamme ovat edelleen viritetty elämään luonnossa, hyökkäämään ja puolustautumaan tai estämään aliravitsemus ja pääsemään mahdollisimman helpolla – aina kun vain mahdollista. Siksi uudenlaiseen teknologiaan perustuvassa ympäristössä eläminen on tuonut mm. seuraavia kielteisiä ilmiöitä: lihomme, kärsimme tuki- ja liikuntaelinten sairauksista sekä tarkkaavaisuuden ongelmista ja kiusaamisesta.

Ruoan osalta meillä on kokemusta teollisen tuotannon ja markkinoinnin vaikutuksista.  Lihavuus tuli länsimaissa epidemiaksi, kun teollisesti tuotetut hyvin suunnitellut herkut alkoivat nopeasti yleistyä 30-40 vuotta sitten ja ihmisen kivikautinen fysiologia yllätettiin. Nyt digitaalisella palvelumuotoilulla on näytön paikka, jotta samanlaista uhkaa hyvinvoinnille ei syntyisi henkisen ravinnon ja tiedon osalta.

Lapset ja heidän huoltajansa tarvitsevat ohjausta ja mallia hyvistä digikäytänteistä. Jo pelkästään laitteiden arviointi on mahdotonta ilman tietoa. Pitäisikö digitaalisuuden käyttöönottoon laatia hyvinvointiohjeita ravitsemussuositusten tapaan?

Digitaalisessa maailmassa lapsi tarvitsee edelleen aikuisen läsnäoloa, sillä digilaitteiden käyttö lapsenvahtina ei ole kasvatusta. Digikasvattaminen ei sinänsä poikkea menneen ajan kasvattamisesta; ennen vanhemmat lukivat satuja ja pelasivat lasten kanssa, nyt digitaalinen laite on väline siinä missä pelilauta tai kirjakin. Lapsen kanssa voi hyvin tutustua uusiin viihteen muotoihin, kokea yhdessä pelin tai videon tunnelma, pohtia median sisältöä ja tuumailla, miksi sisältö on tehty, kuka sen on tehnyt ja mitä sillä halutaan kertoa.

Entä kaupanteko, jakaminen, vaihdanta ja eri valuuttojen arvo? Ne ovat nyt myllerryksessä. Ehkä niitä opettaessa pitäisi miettiä sellaisia ikiaikaisia ihmisen toimintaperiaatteita ja sivistystä, joita tarvitsemme eläessämme yhteisön jäseninä. Vaikka kaikki muuttuu, ei mikään muutu?

Digihuumassa on hyvä muistaa, että lapsuutta eletään monenlaisessa maailmassa. Varallisuus määrittää taitojen syntymistä, mutta tottumukset syntyvät, kun laitteita käytetään kotona. Tässä voi jälleen hyödyntää ravitsemuksen tutkimuksen kokemuksia. Aikuisten syrjäytyneisyys ja heikko sosiaalinen asema lisäävät lasten lihavuusongelmaa perheissä, koska huoltajilla on heikommat valmiudet ohjata lapsiaan. Tarvitaan jatkuvaa panostusta perusopetukseen ja elinikäiseen oppimiseen sekä lasten eriarvoisuuden vähentämiseen.

Tietotekniikka, ruutu-aika ja lasten taidot puhuttavat aina. HS 22.11 2017 kirjoittaa aiheesta otsikolla ”Antakaa lasten käyttää kännyköitä niin paljon kuin he haluavat ja lopettakaa diginatiiveista puhuminen, sanoo 77-vuotias viestintä­teknologian ja tulevaisuuden tutkija”

Älylaitteiden ja tietotekniikan käyttäminen kuuluvat arkeemme. Viestintä­teknologian ja tulevaisuuden tutkija Marja-Liisa Viherä on artikkelin mukaan jo viime vuosituhannella ollut huolestunut siitä, että osa ihmisistä syrjäytyy, koska heillä ei ole riittäviä tietoyhteiskunnan vaatimia viestintävalmiuksia.

Kuluttajakasvatuksen näkökulmasta hän on oikeassa. Kun esimerkiksi ruutu-ajan määrästä keskustellaan ja asetetaan tuntimääriä, olisi tarpeen pohtia määrän sijaan sitä, mitä verkossa olemisesta opetamme ja mitä verkkokäyttäytymisen ja kuluttamisen malleja lapsille annamme. Lapset tarvitsevat valmiuksia digimaailmassa toimimiseen, koska ei ole olemassa diginatiiveja, jotka oppisivat kaiken itsestään.

Lapset tarvitsevat ohjausta ja mallia hyvistä digikäytänteistä. Laitteiden arviontikin on mahdotonta ilman aikuisten tukea.

Älä jätä lasta yksin digilaitteiden pariin
HS 22.11. 2017 julkaisi myös artikkelin ”Ruutuaika on vanhentunut käsite, sanovat asian­tuntijat – toimittaja antoi lastensa pelata viikon vapaasti, tässä tulokset” Sen sijaan, että pelkästään asetamme kasvatuksen nimissä rajoituksia lapsen laitteiden käyttöön, on tarpeen pohtia asiaa syvällisemmin.

Vaikka digitaalisuus muuttaa toimintaympäristöä, lapsi tarvitsee edelleen aikuisen läsnäoloa, sillä digilaitteiden käyttö lapsenvahtina ei ole kasvatusta. Digikasvattaminen ei poikkea menneen ajan kasvattamisesta; ennen vanhemmat lukivat satuja ja  pelasivat lasten kanssa, nyt digitaalinen laite on väline siinä missä pelilauta tai kirjakin. Lapsen kanssa voi hyvin tutustua uusiin viihteen muotoihin, kokea yhdessä pelin tai videon tunnelma, pohtia median sisältöä ja tuumailla, miksi sisältö on tehty, kuka sen on tehnyt ja mitä siinä halutaan kertoa.

Maksullisten pelien hintoja olisi hyvä arvioida tarkemmin: montako tuttua asiaa digitaalisen palvelun käyttömaksulla voisi saada, millä pelissä maksetaan – rahalla, tiedolla vai ajalla. Pohditaan myös omaa ajan ja rahan käyttöä sekä tietosuojaa.

Yhdessä tehden ja mallia seuraamalla lapsi oppii suojaamaan yksityisyyttään ja tietojaan. Yhteinen matka digimaailmassa on parhaimmillaan yhtä opettava ja mukava kokemus kuin luontoretki. Opitaan hahmottamaan maailmaa ja vältetään jyrkänteitä valitsemalla ikäkaudelle sopivia reittejä.

Jos lapsi jätetään kulkemaan yksin digilaitteineen, voi oppiminen jäädä suppeaksi ja pelkästään tekniseksi. Lapsi tarvitsee kokemusta oikeasta ja väärästä turvallisen aikuisen kanssa. Matkaoppaana voi olla eri ikäisiä ja eri asioista kiinnostuneita aikuisia. Lapselle jo sellainenkin kokemus, että vanhempi väki ei osaa käyttää laitteita, on opettava ja maailmankuvaa laajentava.

Digihuumassa on hyvä muistaa, että lapsuuttaa eletään monenlaisessa maailmassa. Omistaminen tai ei-omistaminen määrittää taitojen syntymistä, mutta tottumukset syntyvät, kun laitteita käytetään kotona.

Älykoti-tilaisuutta vietettiin 2.10.2017 Siltavuorenpenkereellä. Kilpailu- ja kuluttajavirasto järjesti sen yhteistyössä Helsingin yliopiston kotitalousopettajan opintosuunnan kanssa. Yhteistyössä järjestetty tilaisuus oli jo kuudes laatuan. Tässä blogissa on aiemminkin julkaistu tilaisuuksiin liittyneitä opiskelijakirjoituksia kuluttajateemaisista päivistä. Lue täältä vuosien 2015 ja 2016 opiskelijakirjoitukset tilaisuuksista.

Tällä kertaa opiskelijat laativat kirjoituksensa Älykoti- tilaisuuden iltapäivän kuudesta eri työpajasta. Tilaisuuden osallistujat keskustelivat työpajoissa tuoden esiin omia näkökulmiaan. Näin syntyi uusia ajatuksia ja oivalluksia kuluttajien älykodissa tarvitsemasta osaamisesta. Työpajojen keskustelluissa pohdittiin mm.

  • Mitä osaamista kodin eri toiminnoista selviytyminen vaatii kuluttajalta?
  • Kenen tehtävä on neuvoa kuluttajaa älyratkaisujen käyttöönotossa ja valinnassa?
  • Mitä eri kuluttajia neuvovat ja opastavat tahot voivat tehdä?
  • Mitä ovat osaamisen edistämisen keinot ja mahdollisuudet?

Tästä löydät suorat linkit kuuteen työpaja-artikkeliin:
Työpaja 1. Syöminen, hyvinvointi ja terveys
Työpaja 2. Viihtyminen, lepo, etätyö, opiskelu ja tiedon säilyttäminen
Työpaja 3.  Asuminen, puhtaus, kierrättäminen, jakaminen ja liikkuminen.
Työpaja 4. Kodinohjausjärjestelmät, asunnon talotekniikka, turvallisuus, huollot, päivitykset.
Työpaja 5. Älykodin sopimukset
Työpaja 6. Raha-asiat, vakuutukset ja asumisen kustannukset

Postaustekstit kirjoittivat työpajojen pohjalta kotitaloustieteen maisteriopiskelijat, jotka suorittivat ”Asuminen ja kotitalouspalvelut” -opintojaksoa ja olivat samalla mukana Älykoti-tilaisuuden kokonaisuuden toteuttamisessa.

Kiitämme Älykoti-tilaisuuden esiintyjiä, työpajojen fasilitaattoreita, opiskelijoita ja osallistujia, jotka olivat mukana yhteisen tiedon luomisessa. Jatketaan keskustelua blogi-postausten kommenteissa ja kuluttajaosaamisen kehittäjien Facebook-ryhmässä. Liity ryhmään.

Kolmisen vuotta sitten pohdiskelin tässä blogissa, miten kotitöiden puurtaminen on muuttunut itsepalveluyhteiskunnassa ahertamiseksi. Viikko sitten järjestimme Älykoti-tilaisuuden yhteistyössä Helsingin yliopiston kotitalousopettajien opetussuunnan kanssa, jossa keskustelimme mm. kodeissa tehtävien päätösten taloudellisesta merkityksestä.

Keynote- puhujamme Saara Taalas totesi, että talous on nostettava kotitalouden ytimeen ja osaamisen kulmakiveksi. Ruokahuollosta, puhtaudesta ja lastenkasvatuksesta huolehtiminen ovat edelleen kodin ydintoimintoja, mutta kotitalouksissa tehtävä työ on muuttunut paljon.

Palveluiden käyttö on lisääntynyt. Kodin ajankäyttöön on tullut sekä passiivinen että aktiivinen ”klikkailu” – tykkäämme, jaamme ja tilaamme. Toimintoihin median ääressä kulutettiin jo kolme vuotta sitten niin paljon aikaa, että jo silloin tarjosin uutta käsitettä ”kotien palkaton markkinointityö”. Muutamassa vuodessa algoritmien ja sisältömarkkinoinnin muodot ovat monipuolistuneet niin, että voimme todeta, että kotitaloudet ovat alustatalouden palkattomassa datatyössä.

Kotitaloudet valjastettuna alustatalouden palkattomaan datatyöhön
Digitaalisuus on tuonut mukanaan alustat ja sovellukset, jotka mahdollistavat uudenlaista toimintaa. Siitä käytetään sellaisia käsitteitä kuin jakamistalous, alustatalous ja tilaustalous. Osallistumme alustojen palkattomaan datatyöhön luullakseni melkein kaikki – tavalla tai toisella, tiedostaen tai tietämättämme. Hakukoneet jauhavat tiedonhaustamme ja tekemisistämme markkinakelpoista dataa, jaamme sosiaalisessa mediassa erilaisten tuotteiden ja palveluiden hauskoja tietoiskuja ja kaupallisia tiedotteita. Tykkäämme ja pelaamme pelejä, ja kerromme muille hassun hauskat testien tuloksemme.

Kaiken palkattoman datatyön teemme ilopalkalla ja vapaaehtoisesti. Suostuisitko reaalimaailmassa koekaniiniksi tai esimerkiksi jakamaan omaan naapuristoon mainoslehtisiä ilman rahallista korvausta?

Paljonko enemmän yritys olisi joutunut maksamaan, jos se olisi postitse jakanut tutuillesi saman määrän kaupallisia tiedotteita kuin sinä somen kautta? Mitä maksaisi perinteinen kuluttajiin kohdistuva haastattelututkimus verrattuna hakukoneiden meistä keräämään dataan.

Mainonnan jakamisen ohella luovutamme somen testeissä ja sivustovierailuilla markkinoijille hyödyllistä tietoa itsestämme ja kulutustottumuksistamme. Annamme kaiken tämän yritysten käyttöön ja edelleen myytäväksi.

Vastineeksi avoimuudestamme ja palkattomasta datatyöstä saamme tässä alustatalouden itsepalvelukulttuurissa ”ilmaiset” palvelut. Opetuksen näkökulmasta asia on monimutkainen ja haastava. Tästä uudesta taloudesta voi riippua maamme talous. Toisaalta kysymys on siitä kulttuurista, jota yhdessä luomme.

Samaan aikaan verkossa toimii myös rahallista korvausta vastaan klikkailevia toimijoita mm. trolleja. Myös tubettajat ja bloggarit ovat oma joukkonsa kaupallisesta viestinnästä ansiota saavia toimijoita.

Onko opetuksessa aika puhua alustataloudesta ja datasta?

Kuluttajakasvatus ja kuluttajuus lienevät niitä asioita, joihin verkko on vaikuttanut kaikista eniten. Uusissa ympäristöissä kuluttamiseen liittyvät lainalaisuudet sekä oikeudet ja vastuut voivat tuntua hämärtyvän, silti myös verkossa pätevät samat säännöt ja arvot kuin offline kuluttajuudessakin.

Datasta on tullut uusi vaihdon väline, jota on tarpeen opettaa yhteiskuntaopin osana ja sen rinnalla, kun talouskasvatuksessa puhutaan rahasta. Kotitalouden oppiaineessa on puhuttu perinteisesti palkattomasta kotityöstä, mutta mikä on palkattoman datatyön osuus kotien ajankäytössä ja palveluiden valinnassa ja hankinnassa?

Yhä tärkeämpää on oppia toiminaan tietoisena tiedon ”levittäjänä ja henkilökohtaisten tietojen kerääjänä ja luovuttajana”.