Archives For Kuluttajakasvatus

Lapsiasiavaltuutetun kertomus eduskunnalle 2018 nostaa esiin tärkeän kysymyksen: Lasten arki köyhyydessä. Tässä arjessa lapset oppivat tietonsa, taitonsa, asenteensa, toimintavalmiutensa sekä hyvinvointiin vaikuttavat tottumuksensa.

Mikä on alle kouluikäisen lapsen arkea?
Ihmisellä on syvään juurtunut ajatus, että kotiin liittyvät asiat opitaan kotona ja kodin kulttuurin kautta. Tätä täydentää varhaiskasvatus. On vanhempien ja huoltajien velvollisuus ja oikeus kasvattaa lapsensa. Meillä on kasvatusperinne, jonka mukaan olemme toimineet vuosituhansia. Arjen taidot on opittu kotona ja tekemällä on opittu. Arkikokemus on kuitenkin erilainen silloin, kun arki laajenee älypuhelimen tai tabletin kautta erilaisiin digitaalisiin ympäristöihin, jotka eivät ole vanhemmille tai kasvattajille tuttuja.

Lapsen syrjäytyminen digitalisoituvassa arjessa
Tutkimusten mukaan suomalaislasten hyvinvoinnin pitkään jatkunut kehitys on taittunut 1990-luvun laman jälkeen. Taloudellinen tilanne perheessä voi johtaa siihen, että lapset syrjäytyvät tavanomaisena pidetystä elämäntavasta.

Lapsille oma kulutus merkitsee sosiaalista voimaa. Lapset ostavat, vaihtavat ja antavat toisilleen erilaisia tavaroita. Kaupankäynnin vastavuoroisuudet ja vaihtosuhteet kuuluvat leikki- ja toveriyhteisöihin. Kun kulutuksen merkitys kasvaa, puute marginalisoi. Ilman digitaalista osallisuutta elävä lapsi jää helposti sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle. Lapselle ei myöskään synny hyvinvointia tukevia tottumuksia, joita digitaalisten välineiden hallitsemisesta seuraa. Nämä taidot ovat mediataitoja, taloustaitoja ja digitaalisen ympäristön edellyttämiä taitoja kuluttajan oikeuksista ja vastuista.

Samaan aikaan kotien kasvatusmahdollisuudet ovat vaikeutuneet. Kasvatukseen ja lasten kanssa olemiseen jää entistä vähemmän aikaa. Toisaalta pohditaan, onko käsitys siitä, miten paljon aikaa lasten kanssa tulisi viettää, muuttunut.  Etätyö mahdollistaa kotona tehtävän työn ja myös korvaukseton kotona tehtävä ylityö on lisääntynyt. Se voi syödä perheeltä aikaa ja emotionaalista läsnäoloa, jolloin lapset viettävät enemmän aikaa yksin ja keskenään.

Kasvattajan toimintamalli hakusessa
Kehittyvän tekniikan myötä lapsille luodaan omaehtoista toimintaa sekä vanhemmista ja kasvattajista riippumattomia tiloja. Lasten ja yritysten väliset suhteet herättävät myös eettisiä pohdintoja. Kaupalliset toimijathan eivät pyri hillitsemään lasten haluja, vaan päinvastoin myötäilemään niitä. On hyvä tiedostaa, että yritysten markkinoinnissa tarkkaillaan myös digitaalisia valintoja tekevän lapsen haluja ja tarpeita, jonka jälkeen tietoa käytetään lasten osallistamiseen, halujen synnyttämiseen ja tekemisen ohjailuun.

Älyarjessa kasvattajille ei ole vielä ehtinyt muodostua valmista toimintamallia, ei myöskään psykologista kasvatusperinnettä. Jokaisen aikuisen ja kasvattajan on parhaan kykynsä mukaan pohdittava itse, minkälainen lapsen arki älylaitteen kanssa on, ja päätettävä millaiseen kuluttajuuteen lapsia ohjaa.

Apuvälineitä valvontaan ja yhteydenpitoon
Kasvatuksessa ja huolenpidossa on mukana teknisiä apuvälineitä, jotka ovat hyväksi avuksi, mutta niiden käyttö edellyttää eettistä pohdintaa ja vastuullisuutta. Lasten hoidon ja ohjaamisen tueksi on syntynyt (paikka)tietoon perustuvaa seurantaa ja vanhemman etäläsnäoloa. Vanhusten ja muiden huolenpitoa tarvitsevien elämään ovat niin ikään tulleet erilaiset valvontalaitteet, joiden avulla voidaan parantaa henkilöiden turvallisuutta.

Lapsuus ja kodin arki muuttuvat siksi, että yhteiskunta muuttuu. Digitaaliset pelit, verkko ja puhelimet avaavat lapsille toiminnallisen kentän, jolla he voivat liikkua ja myös kuluttaa aikuisen valvonnan ulkopuolella. Samaan aikaan kun digitaalinen media tuo lasten ulottuville sisältöä, jonka käsittelyyn he tarvitsevat apua, se mahdollistaa myös yhteydenpidon vanhempiin ja turvan hakemisen.

Inspiroiduin löytäessäni mediakasvattajien Fb-ryhmästä julkaisun, joka alkaa tiiviillä nykytilanteen kuvauksella:

”Digitaalinen teknologia on ollut sosiaalisen muutoksen katalysaattori henkilökohtaisten tietokoneiden yleistymisestä 1980-luvulla, World Wide Webin leviämiseen 1990-luvulla ja edelleen mobiililaitteiden ja sosiaalisen median nousuun 2000-luvulla. Vaikka koulut ovat monin tavoin sopeutuneet kehityskulkuun kahden viime vuosikymmenen aikana, yleinen käsitys on, että lasten, esiteinien ja teinien elämä pyörii sellaisten digitaalisten teknologioiden ja uusien toimintatapojen ympärillä, jotka ovat jotain aivan muuta kuin mitä he kohtaavat kouluopetuksessa.”

Viime vuoden aikana minä ja monet vierakynäkirjoittajat olemme tässä blogissa pohtineet älykotia eri näkökulmista. Onko kouluopetus sopeutunut digitaalisen arjehallinnan taitojen kehittämisen haasteisiin? Kohtaavatko oppilaat kouluopetuksessa arjenhallinnan toimintatapoja, jotka antavat valmiuksia digitaalisen ajan kuluttajuuteen ja arjen taitoihin.

Mediakasvatuksessa mediatodellisuuden hyödyntämistä on jo tutkittu.

”Transmediaalinen lukutaito ottaa lähtökohdaksi uudenlaisen tulkinnan teini-ikäisten mediatodellisuudesta. Medialukutaidon lähtöoletuksia ei hylätä, vaan niitä laajennetaan ja täydennetään. Kun perinteisesti medialukutaito on kiinnostunut siitä, mitä media tekee nuorille. Transmediaalinen lukutaito kääntää asetelman toisin päin kysyen: Mitä nuoret tekevät medialla? Sen sijaan, että nuoria tarkasteltaisiin kuvaruutujen hallitsemina kuluttajina, heidät nähdään samanaikaisesti sekä tuottajina että kuluttajina (prosumers: producers + consumers), jotka osaavat tuottaa ja jakaa vaativuudeltaan vaihtelevia ja eri tyyppisiä mediasisältöjä.”

Tuottajina ja kuluttajina älykodissa

Älykodin arjen taitojen opettamisessa tulee ottaa samanlainen ote. On tärkeää pitää lähtökohtana arjenhallinnan klassisia kotitaloustaitoja, joita ovat taloustaidot, kuluttajataidot, ruoanvalmistustaidot, asumiseen ja puhtauteen liittyvät taidot. Ne ovat edelleen lähtöoletuksia, mutta eivät riittäviä. Niihin on kytkettävä digitaalisen ajan kuluttajataidot, joita käytetään kotitalouden ollessa verkottunut yhä useampaan suuntaan ja toiminnan muuttuessa kotityön tuottamisesta palveluiden käyttämiseen.

Toisaalta erilaiset kotitalouksien yhteiskäyttöratkaisut esim. liikkumiseen, tilojen käyttöön tai harvemmin käytettäviin kotitalouden tavaroiden hankintaan muodostavat kotitalouksien ekosysteemejä. Kun median käyttö muuttuu vastaanottajan roolista myös tuottajan rooliin, on kehityssuunta arjenhallinnassa päinvastainen, kotien oma tuottaminen muuttuu palveluja käyttävän kuluttajan roolin suuntaan.

Kuluttaja- ja kotitaloustaitoja opetetaan perinteisesti pohtimalla:

  • Mitä ovat kuluttamisen vaikutukset kotitaloudelle ja ympäristölle
  • Miten kuluttaja voi säästää tekemällä itse tai valitsemalla viisaasti.

Tämä ei enää riitä, alustat ja palvelullistuminen ovat niin kiinteä osa kotitalouden arkea, ettei niitä voi sivuuttaa opetuksessa.

Palvelullistuminen tarkoittaa sitä, että kuluttajalle luodaan digitaalisia palveluja yhdistämällä eri lähteistä saatavaa tietoa uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi ja tarjoamalla sitä reaalimaailman laitteisiin ja tuotteisiin. Palveluita käytetään älylaitteilla ja kodit toimivat eräänlaisina palvelualustoina ja kasvupohjana palvelujen alustoille.

Kohtaavatko nuorten todellisuus ja arjenhallinnan opetus?

Kasvattajien asenteet digitaalisuuteen vaihtelevat. Osa opettajista ja vanhemmista haluaa antaa oppijoiden käyttöön uusimmat laitteet ja sisällöt mahdollisimman varhain ja nopeasti. Toiset taas haluavat suojella ja vaalia perinteistä digivapaata arkea, kuluttamista ja niihin liittyviä taitoja. Älykoti ja palvelullistuminen eivät poista tarvetta opettaa nuorille kotitaloustaitoja. Sen sijaan ne laajentavat esimerkiksi kotitalousopetuksen näkökulmaa koulun opetuskeittiön syömiseen liittyvien tehtävien harjoittelusta kotitalouksille tarjolla olevan palvelumaaston hahmottamiseen.

Opettamisessa on keskeistä:

  • Mitkä ovat digitaalisessa yhteiskunnassa hyödyllisiä taitoja ja miten lapsia harjaannutetaan niihin? Arjen taitoihin opittaessa kasvattaja joutuu pohtimaan millaisia (työ)tehtäviä oppilaalle annetaan?
  • Mihin kotitöihin harjaantuminen ja arjen tehtävät valmentavat lasta selviytymään aikuisuudessa?
  • Mitä käytöstapoja noudatetaan ja miksi?
  • Millaista mallia aikuinen itse näyttää digitaalisten laitteiden ja ohjelmien käytössä?

Koska älykoti on ”palvelualusta”, digitaalisen ajan kotitaloustaito on transmediaalisen lukutaidon tapaan joukko taitoja, käytäntöjä, arvoja, havaitsemistapoja sekä oppimisen ja vaihdon strategioita, joita kehitetään ja sovelletaan uusien yhteistoiminnallisten kulttuurien konteksteissa.

Ehdotan arjenhallinnan opettamisen näkökulmaksi: Mitä nuoret tekevät palvelualustoilla? Digitaalisesta arjesta käsin tarkastellaan ja jäsennetään myös luokkahuoneen ulkopuolisia kotitalouden hoitoon liittyviä palveluita.  Sen kautta voi yhdessä luoda arjessa tarvittavaa tietämystä!

Vähennetään huolipuhetta ja luovutaan älykännykoiden kieltämisestä haaveilu. Ne ovat osa normaalia arkea. Koulussa ei tarvitse ‘rokottaa’ nuoria vastustamaan digitalisaation negatiivisia vaikutteita, vaan nuorten on opittava elämään ja huolehtimaan hyvinvoinnistaan digitaalisessa arjessa.

Lapsuuden, nuoruuden ja kodin arjen tilat muuttuvat siksi, että yhteiskunta muuttuu. Mielestäni tässä olisi arkea tutkiville tutkimuskohde.

”Transmediaalinen lukutaito uudessa mediaekologiassa” on Transmedia literacy -projektin julkaisu, joka on saanut rahoituksen Euroopan Unionin Horizon 2020 -tutkimus- ja innovaatio-ohjelmasta.

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila pohtii Yle:n haastattelussa ”Kasvatus voi olla pahimmillaan vallan väärinkäyttöä”, kuka käyttää valtaa perheissä – lapset vai vanhemmat. Asiat, joista Kurttilan blogissa puhutaan liittyvät vahvasti kuluttamiseen. Kyse on siitä, millainen on vanhemmille tarjottu mielikuva hyvästä lapsuudesta, millaisia sosiaalisia paineita syntyy omistamisesta, miten käsitellä kaupallista viestintää ja kuinka kasvattaja kestää lapsen pettymykset. Kurttila on huolissaan myös lasten avuttomuuden lisääntymisestä ja vaatii vanhemmilta korjausliikkeitä kasvatukseen.

”Meillä on syntymässä avuttomien lasten sukupolvi, joiden toimintakyky on heikko. Itseluottamus valloittaa maailma ei kasva ministeritasoisessa kotien kuljetuspalvelussa. Tai suojelussa, jossa lapsi muuttuu avuttomaksi eikä luota enää itseensä ja ympäristöönsä. Vanhempien pitäisi tässäkin luottaa sekä lapseen että kasvuympäristöön.”

Aikuisen elämän hallinnan valmiuksia ovat yhdessä elämisen ja kasvattamisen taidot. Osa ihmisistä on vaarassa syrjäytyä, jos heillä ei ole riittäviä tietoyhteiskunnan vaatimia valmiuksia. Perheet kärsivät somen luomista kulutuspaineista ja digitaaliset laitteet pommittavat jatkuvalla kaupallisella viestinnällään. Kasvattajana – niin kodeissa kuin kouluissa – tarvitsemme ainakin näitä taitoja: tiedonhallinta- ja medianlukutaitoa, neuvottelu- ja argumentointitaitoa, taloustaitoa, kuluttajan oikeudellista ja eettistä tietoa, kulttuurista tietoa, ajattelun joustavuutta, itsensä johtamisen taitoa sekä kykyä elinikäiseen oppimiseen.

Missä nämä elämisen valmiudet syntyvät ja kehittyvät? Ihmisellä on syvään juurtunut ajatus, että kotiin liittyvät asiat opitaan kotona ja kodin kulttuurin kautta. Kasvatusperinteemme, jonka pohjalta olemme toimineet vuosituhansia, on ollut mutkatonta aina silloin, kun yhteiskunnan muutokset ovat olleet hitaita.

Koulutusjärjestelmämme on viime vuosikymmeninä huolehtinut uusien tai kodin ulkopuolella tarvittavien taitojen opettamisesta. Parikymmentä vuotta sitten kotitalouden oppiaineeseen kuulunut perhekasvatus poistettiin ja tilalle tuli uusi oppiaine terveystieto, joka käsittelee ihmisen kasvua ja kehitystä. Toivottavasti se myös ohjaa vanhemmuuteen ja  kasvattajaksi.

Miten syntyy lapsen hyvä digi-arki?

Vanhemmuuteen on tähän asti opittu periaatteella: tehdään niin kuin suvussa on ollut tapana. Nykyään vanhemmuutta ohjaa media ja kaupalliset viestit. Mainosten ohella tarvitsemme ajanmukaista ja puolueetonta viestintää lapsen kasvusta ja kehityksestä sovellettuna digiaikaan. Kuka siis valmentaisi huoltajia ja aikuisia älyarkeen?

Jokaisen vanhemman on parhaan kykynsä mukaan pohdittava, millainen on älylaitetta käyttävän lapsen sellainen arki, joka on toivottu ja tavoiteltu. Itse on päätettävä, miten kasvattaa ja millaisia kasvatustavoitteita asettaa. Kun aikuinen antaa lapsen käyttöön älylelun tai hyödyntää paikkatietoon perustuvaa seurantaa, hän joutuu pohtimaan vastuullisuutta ja eettisyyttä, sillä tietoverkkoon liittymisellä on monenlaisia seurauksia. Digilaitteiden käyttö lapsenvahtina tai viihdykkeenä ei ole kasvatusta. Lapsi kaipaa edelleen aikuisen läsnäoloa, rajoja ja rakkautta. Heidän kasvattajansa tarvitsevat voimaannuttavaa ohjausta.

Kuluttajan tiedonhallintataidot ovat verkonkäyttäjältä vaadittavien arjentaitojen kärjessä, siinä missä faktojen tarkistustaidot yleensäkin. On tarpeen oppia jo varhain, että joskus ideologiat, taloudelliset edut ja muut vastaavat tekijät vaikuttavat tekstin objektiivisuuteen ja luotettavuuteen.

Mainonta on myös verkossa läsnä kaikkialla. Sen lisäksi tilausansat ja huijaukset piinaavat kuluttajia. Usein ajatellaan, että ne ovat hyväuskoisten hölmöjen ongelmia. Niin ei kuitenkaan ole, sillä huijauskeinot kehittyvät samaa vauhtia kuin rehellinenkin digitalisaatio. Monilukutaidosta ja tiedonhallinnasta on hyötyä kuluttajalle.

Tiedonhallintataidot perustuvat kykyyn hankkia ja arvioida tietoa sekä taitoon käyttää luotettavia tiedon lähteitä. Kuluttajakasvatuksessa oppilaita ohjataan seuraamaan ajankohtaisia kysymyksiä sekä ymmärtämään niiden yhteyksiä omaan elämään. Tärkeää on harjaannuttaa heitä hankkimaan ja arvioimaan kriittisesti erityyppisten toimijoiden tuottamaa tiedollista sisältöä ja myös viihdettä ja kulttuuria. Tärkeää on myös oppia soveltamaan omaksuttua tietoa kohtaamissaan tilanteissa.

Kaikessa opetuksessa oppilaita tulisi opastaa käyttämään keskeisiä hakupalveluita, kokeilemaan eri työvälineitä ja tekemään pienimuotoisia tiedonhankintatehtäviä eri aihepiireistä. Verkon käyttö on osa oppimista ja tähtää monilukutaitoon.

Opeta arvioimaan lähteen luotettavuutta
Myös kuluttajatietona tarjotaan monenlaista tietoa, kuten vertailusivuja, tuotetestejä, vertaisarvioita, kokemusasiantuntijoita, markkinointia sisältäviä viihdesivustoja. Viranomaiset tuottavat tietoa omiin kanaviinsa monelta eri kulutuksen osa-alueelta. Myös eri etujärjestöt tarjoavat tietoa esimerkiksi elintarvikkeista, terveyden edistämisestä, eläintenoikeuksista, ympäristöystävällisyydestä jne.

Osana tehtäväksi antoa kannattaa muotoilla tehtävä, jossa oppilaan täytyy selvittää seuraavat asiat:

  • Kuka tiedon on tuottanut? Kuka/mikä taho tekstin on kirjoittanut, mihin tarkoitukseen se on tehty ja missä se on julkaistu. Joskus ideologiat, taloudelliset edut ja muut vastaavat tekijät vaikuttavat tekstin objektiivisuuteen ja luotettavuuteen. Ohjaa oppilasta tunnistamaan esimerkiksi kaupallinen ja muu vaikuttaminen.
  • Kuinka hyvin perusteltuja, uskottavia ja luotettavia lähteen tarjoamat ajatukset ovat? Mainoksissa ja sisältömarkkinoinnissa esim. blogeissa voidaan esitellä maksusta käyttäjäkokemuksia. Onko materiaalin tarkoitus kuvattu?
  • Kuinka täsmällistä tieto on? Kirjoitusvirheet ja epäselvä kieliasu eivät ole hyvä merkki. Näitä löytyy usein kuluttajalle suunnatuista huijauksista ja tilausansoista.
  • Millainen maine tiedon tuottaneella lähteellä on, ja millainen on asiantuntemus sen taustalla? Kuka on lähteen julkaisija (yliopisto, yritys vs. henkilökohtaiset kotisivut tai some)? Kuinka hyvin tekijä tunnetaan? Onko materiaalissa yhteystietoja?
  • Perustuuko löytämäsi tieto yhteen julkaisuun, jota et pysty tarkistamaan muista lähteistä? Onko materiaalissa linkkejä muiden tekijöiden vastaavaan materiaalin? Kuinka hyvin materiaali kattaa aihealueen?

Minkä teeman ympärille kuluttajuutta ja arjenhallintaa käsittelevä oppitunti tai monialaisen oppimisen kokonaisuus kannattaa rakentaa? Kotitalouden oppiaineessa usein käytetty teema on asumisen suunnittelu, jossa käsitellään nuoren itsenäiseen elämään liittyviä asioita. Se sopii parhaiten yhdeksäsluokkalaisille. Opettajien kannattaa tehdä yhteistyötä, koska teema on laaja ja siinä saavutetaan monen oppiaineen ja laaja-alaisen osaamisen tavoitteita.

Asumiseen perehtyessään nuoret kohtaavat runsaasti kaupallista sisältöä. Tätä sisältöä pitää käsitellä mainonnan- ja medialukutaidon menetelmin. Samalla kun oppilaat käyttävät verkkoa tiedonhakuun, opetuksessa opetetaan, että hakukoneet (esimerkiksi Google) toimivat kaupallisin periaattein kuten vertailusivutkin. Bloggaajat, tubettajat ja muut somettajat tekevät kaupallista yhteistyötä yritysten kanssa, mitä opetuksesa on tarpeen korostaa.

Kun asumisessa tarvittavista hankinnoista puhutaan oppilaiden kanssa, hinta ja laatu tulevat ensimmäisenä mieleen. Pystyykö ne maksamaan heti vai tarvitaanko lainarahaa? Mitä sohva maksaa osamaksulla tai muulla luotolla? Näitä talousopetuksessa tutuiksi tulleita asioita on edelleen tärkeä käsitellä opetuksessa. Kansalaisten velkaantuminen on iso yhteiskunnallinen ongelma, joten ei pidä unohtaa kulutusluottojen hintojen arviointia ja säästämisen merkitystä.

Budjetoinnin opettaminen lähtee liikkeelle sopimuksen ymmärtämisestä. Asumiseen liittyvät palvelut ovat joukko sopimuksia, joiden mukaan maksetaan toistuvia kuluja: vuokra, sähkö, vakuutus, mobiili- ja laajakaistaliittymät, viihdepalvelut. Eikä pidä unohtaa harrastusten kuluja! Sopimukset ovat talouden hallinnan perusta. Isojen kauppojen tarjoama vaihto- ja palautusoikeus on hämärtänyt sen tosiasian, että tavaroiden ostaminen on kauppasopimus, joka sitoo. Oppilaille annettavassa tehtävässä hankintojen yhteenlasketun summan perusteella voidaan arvioida, minkä arvoinen on kodin esineistö, mikä tieto tarvitaan esimerkiksi vakuutusta otettaessa.

Kun elämisen ja asumisen kuluja arvioidaan syvällisemmin, kannattaa vetovastuuta tarjota matematiikan opettajalle ja yhteiskuntaopin opettajalle. Hintojen tutkimisen lisäksi tarkastellaan sopimuksia ja niihin liittyviä sopimusehtoja. Määräaikainen vai kestosopimus? Oppilaiden on tärkeää oppia laskemaan omat vuosi- ja kuukausimenonsa sekä mahdolliset korot.

Käteisen ja sähköisen maksamisen muodot pitää tuntea. Oppilaiden on tarpeen osata arvioida maksamistavan valinnan vaikutuksia lopulliseen hintaan, reklamointimahdollisuuksiin ja turvallisuuteen.

Ostoprosessin opettamisen viimeisessä vaiheessa on kyse niistä taidoista, joita tarvitaan, kun kaupanteossa jokin meni pieleen. Jos hankituissa tuotteissa tai palveluissa on vikaa, laskut ovat virheellisiä, toimitus on myöhässä tms., niistä on osattava tehdä kuluttajavalitus eli reklamaatio.

Kuluttajakasvatus on mediakasvatusta, talouskasvatusta, oikeuksien ja vastuiden tuntemista sekä kestäviin valintoihin oppimista. Asumisen ympärille syntyy loistava oppimiskokonaisuus, mutta siihen tarvitaan oppiaineiden välistä yhteistyötä.

Älylaitteiden ja tietotekniikan käyttäminen kuuluvat arkeemme. Opetuksen, kasvatuksen ja elinikäisen oppimisen kannalta suurin haaste on, että osa ihmisistä syrjäytyy, jos heillä ei ole riittäviä tekoälyyn perustuvan tietoyhteiskunnan vaatimia viestintä- ja arjenhallintavalmiuksia.

Lapset tarvitsevat valmiuksia digimaailmassa toimimiseen, koska ei ole olemassa diginatiiveja, jotka oppisivat kaiken itsestään. Sen sijaan, että pohdimme ruudun seurannan määrää ja asetamme tuntirajoituksia, olisi tarpeen pohtia sitä, mitä tekoälyn toiminnasta ja verkossa olemisesta opetamme sekä minkälaisia verkkokäyttäytymisen ja kuluttamisen malleja lapsille annamme.

Sosiaalisessa mediassakin meillä on edelleen luolaihmisen tunne-elämä. Verkkokaupassa, somessa, sisältö- ja viihdepalveluissa ym. surffaava kuluttaja, ”kaksijalkainen nisäkäslaji”, on kyennyt kehittämään ihmeellisen koukuttavia ja houkuttavia tuotteita ja palveluita.  Silti sen kivikaudella kehittynyt fysiologia ja mieli laahaavat ainakin 10 000 vuotta jäljessä. Elimistömme ja havaintomaailmamme ovat edelleen viritetty elämään luonnossa, hyökkäämään ja puolustautumaan tai estämään aliravitsemus ja pääsemään mahdollisimman helpolla – aina kun vain mahdollista. Siksi uudenlaiseen teknologiaan perustuvassa ympäristössä eläminen on tuonut mm. seuraavia kielteisiä ilmiöitä: lihomme, kärsimme tuki- ja liikuntaelinten sairauksista sekä tarkkaavaisuuden ongelmista ja kiusaamisesta.

Ruoan osalta meillä on kokemusta teollisen tuotannon ja markkinoinnin vaikutuksista.  Lihavuus tuli länsimaissa epidemiaksi, kun teollisesti tuotetut hyvin suunnitellut herkut alkoivat nopeasti yleistyä 30-40 vuotta sitten ja ihmisen kivikautinen fysiologia yllätettiin. Nyt digitaalisella palvelumuotoilulla on näytön paikka, jotta samanlaista uhkaa hyvinvoinnille ei syntyisi henkisen ravinnon ja tiedon osalta.

Lapset ja heidän huoltajansa tarvitsevat ohjausta ja mallia hyvistä digikäytänteistä. Jo pelkästään laitteiden arviointi on mahdotonta ilman tietoa. Pitäisikö digitaalisuuden käyttöönottoon laatia hyvinvointiohjeita ravitsemussuositusten tapaan?

Digitaalisessa maailmassa lapsi tarvitsee edelleen aikuisen läsnäoloa, sillä digilaitteiden käyttö lapsenvahtina ei ole kasvatusta. Digikasvattaminen ei sinänsä poikkea menneen ajan kasvattamisesta; ennen vanhemmat lukivat satuja ja pelasivat lasten kanssa, nyt digitaalinen laite on väline siinä missä pelilauta tai kirjakin. Lapsen kanssa voi hyvin tutustua uusiin viihteen muotoihin, kokea yhdessä pelin tai videon tunnelma, pohtia median sisältöä ja tuumailla, miksi sisältö on tehty, kuka sen on tehnyt ja mitä sillä halutaan kertoa.

Entä kaupanteko, jakaminen, vaihdanta ja eri valuuttojen arvo? Ne ovat nyt myllerryksessä. Ehkä niitä opettaessa pitäisi miettiä sellaisia ikiaikaisia ihmisen toimintaperiaatteita ja sivistystä, joita tarvitsemme eläessämme yhteisön jäseninä. Vaikka kaikki muuttuu, ei mikään muutu?

Digihuumassa on hyvä muistaa, että lapsuutta eletään monenlaisessa maailmassa. Varallisuus määrittää taitojen syntymistä, mutta tottumukset syntyvät, kun laitteita käytetään kotona. Tässä voi jälleen hyödyntää ravitsemuksen tutkimuksen kokemuksia. Aikuisten syrjäytyneisyys ja heikko sosiaalinen asema lisäävät lasten lihavuusongelmaa perheissä, koska huoltajilla on heikommat valmiudet ohjata lapsiaan. Tarvitaan jatkuvaa panostusta perusopetukseen ja elinikäiseen oppimiseen sekä lasten eriarvoisuuden vähentämiseen.

Tietotekniikka, ruutu-aika ja lasten taidot puhuttavat aina. HS 22.11 2017 kirjoittaa aiheesta otsikolla ”Antakaa lasten käyttää kännyköitä niin paljon kuin he haluavat ja lopettakaa diginatiiveista puhuminen, sanoo 77-vuotias viestintä­teknologian ja tulevaisuuden tutkija”

Älylaitteiden ja tietotekniikan käyttäminen kuuluvat arkeemme. Viestintä­teknologian ja tulevaisuuden tutkija Marja-Liisa Viherä on artikkelin mukaan jo viime vuosituhannella ollut huolestunut siitä, että osa ihmisistä syrjäytyy, koska heillä ei ole riittäviä tietoyhteiskunnan vaatimia viestintävalmiuksia.

Kuluttajakasvatuksen näkökulmasta hän on oikeassa. Kun esimerkiksi ruutu-ajan määrästä keskustellaan ja asetetaan tuntimääriä, olisi tarpeen pohtia määrän sijaan sitä, mitä verkossa olemisesta opetamme ja mitä verkkokäyttäytymisen ja kuluttamisen malleja lapsille annamme. Lapset tarvitsevat valmiuksia digimaailmassa toimimiseen, koska ei ole olemassa diginatiiveja, jotka oppisivat kaiken itsestään.

Lapset tarvitsevat ohjausta ja mallia hyvistä digikäytänteistä. Laitteiden arviontikin on mahdotonta ilman aikuisten tukea.

Älä jätä lasta yksin digilaitteiden pariin
HS 22.11. 2017 julkaisi myös artikkelin ”Ruutuaika on vanhentunut käsite, sanovat asian­tuntijat – toimittaja antoi lastensa pelata viikon vapaasti, tässä tulokset” Sen sijaan, että pelkästään asetamme kasvatuksen nimissä rajoituksia lapsen laitteiden käyttöön, on tarpeen pohtia asiaa syvällisemmin.

Vaikka digitaalisuus muuttaa toimintaympäristöä, lapsi tarvitsee edelleen aikuisen läsnäoloa, sillä digilaitteiden käyttö lapsenvahtina ei ole kasvatusta. Digikasvattaminen ei poikkea menneen ajan kasvattamisesta; ennen vanhemmat lukivat satuja ja  pelasivat lasten kanssa, nyt digitaalinen laite on väline siinä missä pelilauta tai kirjakin. Lapsen kanssa voi hyvin tutustua uusiin viihteen muotoihin, kokea yhdessä pelin tai videon tunnelma, pohtia median sisältöä ja tuumailla, miksi sisältö on tehty, kuka sen on tehnyt ja mitä siinä halutaan kertoa.

Maksullisten pelien hintoja olisi hyvä arvioida tarkemmin: montako tuttua asiaa digitaalisen palvelun käyttömaksulla voisi saada, millä pelissä maksetaan – rahalla, tiedolla vai ajalla. Pohditaan myös omaa ajan ja rahan käyttöä sekä tietosuojaa.

Yhdessä tehden ja mallia seuraamalla lapsi oppii suojaamaan yksityisyyttään ja tietojaan. Yhteinen matka digimaailmassa on parhaimmillaan yhtä opettava ja mukava kokemus kuin luontoretki. Opitaan hahmottamaan maailmaa ja vältetään jyrkänteitä valitsemalla ikäkaudelle sopivia reittejä.

Jos lapsi jätetään kulkemaan yksin digilaitteineen, voi oppiminen jäädä suppeaksi ja pelkästään tekniseksi. Lapsi tarvitsee kokemusta oikeasta ja väärästä turvallisen aikuisen kanssa. Matkaoppaana voi olla eri ikäisiä ja eri asioista kiinnostuneita aikuisia. Lapselle jo sellainenkin kokemus, että vanhempi väki ei osaa käyttää laitteita, on opettava ja maailmankuvaa laajentava.

Digihuumassa on hyvä muistaa, että lapsuuttaa eletään monenlaisessa maailmassa. Omistaminen tai ei-omistaminen määrittää taitojen syntymistä, mutta tottumukset syntyvät, kun laitteita käytetään kotona.

Älykoti-tilaisuutta vietettiin 2.10.2017 Siltavuorenpenkereellä. Kilpailu- ja kuluttajavirasto järjesti sen yhteistyössä Helsingin yliopiston kotitalousopettajan opintosuunnan kanssa. Yhteistyössä järjestetty tilaisuus oli jo kuudes laatuan. Tässä blogissa on aiemminkin julkaistu tilaisuuksiin liittyneitä opiskelijakirjoituksia kuluttajateemaisista päivistä. Lue täältä vuosien 2015 ja 2016 opiskelijakirjoitukset tilaisuuksista.

Tällä kertaa opiskelijat laativat kirjoituksensa Älykoti- tilaisuuden iltapäivän kuudesta eri työpajasta. Tilaisuuden osallistujat keskustelivat työpajoissa tuoden esiin omia näkökulmiaan. Näin syntyi uusia ajatuksia ja oivalluksia kuluttajien älykodissa tarvitsemasta osaamisesta. Työpajojen keskustelluissa pohdittiin mm.

  • Mitä osaamista kodin eri toiminnoista selviytyminen vaatii kuluttajalta?
  • Kenen tehtävä on neuvoa kuluttajaa älyratkaisujen käyttöönotossa ja valinnassa?
  • Mitä eri kuluttajia neuvovat ja opastavat tahot voivat tehdä?
  • Mitä ovat osaamisen edistämisen keinot ja mahdollisuudet?

Tästä löydät suorat linkit kuuteen työpaja-artikkeliin:
Työpaja 1. Syöminen, hyvinvointi ja terveys
Työpaja 2. Viihtyminen, lepo, etätyö, opiskelu ja tiedon säilyttäminen
Työpaja 3.  Asuminen, puhtaus, kierrättäminen, jakaminen ja liikkuminen.
Työpaja 4. Kodinohjausjärjestelmät, asunnon talotekniikka, turvallisuus, huollot, päivitykset.
Työpaja 5. Älykodin sopimukset
Työpaja 6. Raha-asiat, vakuutukset ja asumisen kustannukset

Postaustekstit kirjoittivat työpajojen pohjalta kotitaloustieteen maisteriopiskelijat, jotka suorittivat ”Asuminen ja kotitalouspalvelut” -opintojaksoa ja olivat samalla mukana Älykoti-tilaisuuden kokonaisuuden toteuttamisessa.

Kiitämme Älykoti-tilaisuuden esiintyjiä, työpajojen fasilitaattoreita, opiskelijoita ja osallistujia, jotka olivat mukana yhteisen tiedon luomisessa. Jatketaan keskustelua blogi-postausten kommenteissa ja kuluttajaosaamisen kehittäjien Facebook-ryhmässä. Liity ryhmään.

Kuka asuu älykodissa?

Taina —  29.9.2017

Älytalo toimii niin kuin siellä asuvat ihmiset haluavat, sillä koti opetetaan asukkaidensa tavoille. Älykäs asuminen voidaan pilkkoa kolmeen tekijään: asumiseen, talotekniikkaan ja asuinalueiden rakentamiseen. Kaikkien edellä mainittujen kohdalla puhutaan nykyään älyasumisesta ja automaatiosta.

Älykodeista, eli kodeista joissa on runsaasti älykästä kodissa käytettävää teknologiaa, on puhuttu jo 20 vuotta, mutta lopullista läpimurtoa ei ole vielä tapahtunut. Suomessa kotitalouksista arvioidaan noin prosentilla olevan älykkääksi luokiteltava koti, jos määritelmänä käytetään pelkästään asunnon teknisiä ominaisuuksia.

Verkkoyhteys tuo kotiin kaksisuuntaisen tietovirran
Älykotien vähäisesta määrästä huolimatta elämme kodeissamme älyteknologian ympäröimänä. Tilastokeskuksen mukaan marraskuussa 2016 lähes jokaisesta Suomen 2,6 miljoonasta kotitaloudesta löytyy vähintään yksi matkapuhelin. Tietokonetta ja internetyhteyttä vailla on enää runsaat 10 prosenttia talouksista. Matka­puhelimet ovat valtaosin älypuhelimia. Kuitenkin perinteinen lankapuhelin oli yhä käytössä yhdellä kymmenestä taloudesta. Yleisiä ovat myös erilaiset päälle puettavat älylaitteet: aktiivisuus­ranneke, älykello, älylasit, älypaita jne. Joka viidennen talouden jäsenillä oli puettavia älylaitteita käytössä marraskuussa 2016.

Pöytätietokoneen on syrjäyttämässä kannettava tietokone ja tabletti. Älypuhelimien, tablettien ja läppäreiden kylkiäisenä on yleistynyt liikkuva laajakaista eli mobiililaaja­kaista, joka oli jo kahdella kolmesta taloudesta. WLAN-lähiverkko löytyi lähes yhtä monesta taloudesta. Nämä tuovat palvelut kuluttajien käyttöön missä ja milloin vain -periaatteella.

Data kulkee verkossa kun laitteet kommunikoivat
Kodin ja toimintaympäristön laitteet verkottuvat kodin ulkopuolelle ja kuluttajien tiedoista rakentuu big dataa, eli tietoa, jota kertyy lukuisista eri lähteistä kuten aika- ja paikkatiedoista, navigointipalveluista, verkkosivustojen lokitiedoista, asiakaspalautteesta, arvosteluista sekä sosiaalisen median sisällöstä.

Datasta on tullut älykkään toiminnan moottori, ja yritykset oivaltavat sen keskeisen roolin ja arvon. Muutos on valtava.

Murroksessa ei ole kyse pelkästään kodeissa käytettävästä teknologiasta – samalla muuttuvat kuluttajille tavaroita ja palveluita tuottavien yritysten liiketoimintamallit, toimintatavat ja kulttuuri.

Kuluttajat tuottavat dataa, joka synnyttää myös uutta liiketoimintaa. Vaikka emme asuisi erikseen suunnitellussa älykodissa, kotitalouden toiminnasta eri älylaitteilla kerätty data on suurennuslasin alla. Miettimisen aiheita ovat esimerkiksi:

  • Miten yritykset hyödyntävät meistä kerättyjä nykyisiä datavarantoja?
  • Millä tavoin meistä voi kerätä tai ostaa uutta dataa?
  • Miten meistä kerättyä dataa voi jalostaa?
  • Mitä saan vastineeksi datan antamisesta valmistajalle tai palveluntuottajalle?
  • Mitä raportit paljastavat kodin ja sen asukkaiden toiminnasta?
  • Miten voimme hyödyntää itsestämme kerättyä dataa (Mydataa) ja kuka kerätyn datan omistaa?

Älykodin asukkaaksi siirrymme pikku hiljaa. Otamme huomaamatta esine esineeltä käyttöömme älykkäät tuotteet ja laitteet kodin toimintoihimme.

Älykodissa asumme me kuluttajat, joiden dataa hyödynnetään meille suunnatussa markkinoinnissa ja räätälöidyissä palveluissa. Ehkä muutaman vuoden sisällä joko me kuluttajat itse tai markkinoiden keräämä data opettaa kodin laitteet asukkaiden tavoille.

Perusopetuksen yhteiskuntaopin opetuksessa ohjataan oppilaita seuraamaan ajankohtaisia kysymyksiä ja tapahtumia sekä ymmärtämään niiden yhteyksiä omaan elämään.

Mikä on ajankohtaista kuluttajuuteen liittyvissä kysymyksissä? Entä miten ajankohtaiset kuluttajuuden ja talouden ilmiöt liittyvät oppijan omaan elämään? Perusopetuksen 7–9 -luokilla oppilaita ohjataan arvioimaan yhteiskunnan ja talouden kysymyksiä sekä vertailemaan niihin liittyviä mielipiteitä ja toimintavaihtoehtoja erilaisten ihmisryhmien ja arvopäämäärien kannalta. Samaan aikaan Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa 13.9.2017 lukion opiskelija toivoo lisää talouskasvatusta kouluihin ja  19.9. 2017 Yrityskylän johtaja korostaa harjoittelun merkitystä taloustaitojen oppimisessa. Ollaan perimmäisen kysymyksen äärellä: mitä ja miten kuluttajuudesta ja taloudesta on tarkoituksenmukaista opettaa? Miten koulu voi kehittää taloustaitoja, joilla selviydytään aikuisena?

Talous- ja kuluttajakasvatuksella on pitkät perinteet ja opetuksessa on vakiintuneet sisällöt. Miten pysymme yhteiskunnan muutoksessa mukana? Digitalisaatio on tuonut monia kuluttajansuojaan sovellettavia ja vaikuttavia asioita, joita ei kuluttajasuojalaissa erikseen kuvata, vaan niitä sovelletaan digitaalisessa toimintaympäristössä. Enää ei riitä talouden perinteisten käsitteiden kuvaaminen tai tavaran virheestä puhuminen käyttäen esimerkkinä fyysisiä tavaroita tai vaikkapa kampaamopalveluita.

Opetuksessa ja kaikissa oppimateriaaleissa on vahvistettava kuluttajansuojan kuvaamista digitaalisessa ympäristössä. Kuluttajuuden opetuksen yksi kulmakivi on yhteiskuntaoppi, jonka opetuksessa annetaan yleiskäsitys kuluttajansuojasta.

Ota opetukseen käytännönläheistä ja tuttua!
Perinteisesti kuluttaja -ja taloustaitojen opetuksen keskiössä on ostopäätös, lainan ottaminen, säästäminen ja yksittäiset kauppasopimukset. Rahankäyttö on enemmän kuin päätöksentekoa säästämisen ja velanottamisen välillä tai budjetin laatiminen. Rahankäyttö on myös tottumuksia ja tunnetaitoja. Ostaminen on enemmän kuin pelkkä ostopäätös. Se on prosessi, ostopolku, jonka vaiheiden onnistuminen vaikuttaa kuluttajansuojaan. Ostopolun eri vaiheiden aikana paljastuu, onko kuluttaja saanut riittävät ja oikeat tiedot valintojen tekemiseksi, ovatko markkinoinnissa ja asiakassuhteissa käytetyt menettelyt asianmukaiset ja ovatko sopimusehdot kohtuulliset.

Kuluttajauus kannattaa opettaa ostopolun kautta ja käyttää esimerkkinä oppilaille tuttuja ilmiöitä. Ostopolku tai kuluttajansuoja eivät verkossa periaatteiltaan poikkea perinteisestä kaupanteosta, mutta alusta- ja jakamistaloudessa nämä totutut säännöt eivät välttämättä enää toimikaan. Keskiössä on kansalaisen ja kuluttajan roolin ja toimintaympäristön esittely. Kuluttajasta kaupan osapuolena annetun kuluttajansuojalain mukaisen määritelmän lisäksi on opetuksessa tarpeen esitellä kauppapaikat – verkkokauppa, kivijalkakauppa ja alusta – sekä tuoda esimerkkejä tilanteista, joissa toimitaan kuluttajana kuluttajansuojalain tarkoittamassa merkityksessä. Vastaavasti puhuttaessa kahden yksityishenkilön välisestä kaupasta on tarpeen ottaa esille myös digitaalisilla alustoilla käytävä kauppa.

Kuluttaja- ja talousosaaminen sekä sen osana kuluttajansuojan tunteminen sisältyvät kaikkeen opetukseen, joissa käsitellään markkinointia, vertailusivuja, ostamista, maksamista, reklamointia tai velkaantumista samoin kuin tuotteen hävittämistä tai palvelun tilauksen päättämistä. Jos itse opettaisin yhteiskuntaoppia, käyttäisin ostopolkua konkretisoimaan kuluttajansuojaa ja kehittämään oppilaan taloustaitoja. Lähteenä voi käyttää KKV:n julkaisemaa opettajan tausta-aineistoa Tietoa digitaalisen kaupankäynnin ilmiöistä, ja siihen suunniteltuja oppimistehtäviä.